“Sitten minä ammun haulikalla ja tämä räjähtää. Seuraavaksi lyön täältä. Pum – pum – pum. Tältä irtoaa pää! Pum – pum – pum!”
Siinä eskarilaisemme opettaa kolmevuotiaalle pikkusisarelleen Lego-ukkeleilla leikkimistä keittiön pöydän ääressä. Kotvasen kuluttua komppania siirtyy lastenhuoneeseen, mutta retoriikka pysyy. Nyt ollaan Ninjagoita. Päitä putoilee edelleen.
Pääsitkö tunnelmaan?
Esikoulun ensimmäiset viikot olivat viisivuotiaastamme maailman parhaita päiviä. Lapsen ilo ja innostus saivat myös minut isänä hyvin tyytyväiseksi.
Kokonaiskuvassa tunnelmat ja väritys ovat toki edelleen samankaltaisia. Vanhemman näkökulmasta ensimmäiset harmaat sävyt ovat kuitenkin ilmestyneet yksityiskohtiin. Eniten harmittaa ja ärsyttää väkivallan pesiytyminen osaksi leikkejä. Vaikka saan ainakin kasin asioiden etukäteen murehtimisesta, niin leikkitappelut pääsivät yllättämään.
Esikoululaisemme on ollut kotihoidossa koko ikänsä. Olemme pitäneet suorastaan ryppyotsaisen tiukasti kiinni pelien ja ohjelmien ikärajoista. Käsittääkseni ampumiset ja ninjailut valuvat lasten leikkeihin nimenomaan näistä K7- tai jopa K12-materiaaleista. Niin tai näin, minun ei tarvitse liioitella väittäessäni, että ennen eskarin alkua lastemme leikkeihin ei sisältynyt ampumista, potkimista tai lyömistä.
Ikävä kyllä nyt lyödään ja ammutaan senkin edestä. On surkuhupaista, kun kolmevuotias ojentaa etusormensa kohti, kumartaa peukalollaan ja toteaa: “Pum – tä koolit!”
Lasten kanssa on puhuttu asiasta. Useaan kertaan. Kerrottu kuolemasta ja sen lopullisuudesta. Mietitty toisen satuttamista ja sitä, miksi se on kiellettyä. Koitettu asettua toisen asemaan. Siitäkin on keskusteltu, että elokuvat ja pelit ovat kuin satuja, eikä niistä voi tuoda asioita suoraan elävään elämään.
Toistaiseksi pehmeät keinot ovat auttaneet korkeintaan yhtä pitkään kuin housuihin lirauttaminen pakkasella.
Olen yrittänyt miettiä, mikä väkivaltaisessa leikissä minua harmittaa, sillä lapset eivät ainakaan toistaiseksi ole satuttaneet toisiaan. Syitä lienee kolme. Ensinnäkin väkivalta on väärin ja tuollainen leikki on ikään kuin sen ihannointia. Toisaalta pelkään, että leikki muuttuu fyysisemmäksi. Kolmanneksi kiukuttaa siksi, että jossakin katsotaan/pelataan paljon eskarilaisia vanhemmille tarkoitettuja juttuja. Ikävä kyllä siitä kasvatuksen laiminlyömisestä on selkeä polku meille saakka.
Aikuisten viihteessä väkivalta on iso osa palettia ja minusta se on ok. Jossain vaiheessa lapsenkin pitää tietenkin oppia, että väkivalta elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa ja peleissä ei ole todellista. Mutta eikö eskarilainen ole vähän pieni opettelemaan tällaista asiaa?