Kesä on alussa, mutta uskallan kirjoittaa, että yksi suven kohokohdista on koettu. Iltapäivä ja ilta olivat eilen hymyä, ylävitosia, liikutusta, elämän karamellia: tyttö oppi pyöräilemään omalla pyörällään ilman apurattaita!
Kolme vuotta ja kolme kuukautta napanuoran katkaisemisen jälkeen pääsin nostamaan apurattaat varaston nurkkaan. Kuten ilmaisusta huomaa, olen uudesta taidosta yhtä kipinöissäni kuin tyttökin.
Homma meni lähes yhtä kivuttomasti kuin esikoisen kohdalla. Optimisteina kokeilimme apurattaatonta jo viime syksynä. 16-tuumainen fillari oli kuitenkin kuin Robbe Heleniuksen hanska toimistotyöläisen kourassa. Sinänsä tytsy pysyi vauhdissa pystyssä, mutta kun jalat eivät yltäneet kunnolla maahan, oli äänimaailma hyvin yksiselitteinen: “Haluan apurattaat takaisin!”
Tänä keväänä yritimme uudestaan heti katuliitujen kanvaksen vapauduttua jääpeitteestä. Hyvältä näytti, mutta tytsyä selvästi hirvitti. Asiaa ei luultavasti varsinaisesti auttanut se, että yksi kokeilu päättyi naapurin pensasaitaan, vaikka isä juoksi horjuvan yhdistelmän vieressä.
Viikonloppuna kävimme serkkujen luona. Serkkupojalla on 12-tuumainen pyörä, jolla tytön ikäinen kossi myös hienosti osasi ajaa. Tyttö halusi kokeilla ja siitähän se lähti. Oikeastaan ilman mitään vaikeuksia. Pienemmän pyörän päällä tyttö osasi nivoa potkupyörällä opitut tasapainotaidot ja apurattailla opitun polkemisen. Muuta ei tarvittu. Ja kun perusteet on opittu potkupyörällä, jalatkin hakeutuvat maahan vauhdin loppuessa.
Kotona 16-tuumainen lähti serkkupojan pyörällä ajelun jälkeen liikkeelle ongelmitta. Enpä muista, milloin tyttö on ollut viimeksi noin innoissaan. Koko olemus huusi konkreettisesti ja kuvainnollisesti: “Minä osaan, katso, minä osaan, katso, katso!”
Ajoimme pari lenkuraa pihalla ja tyttö julisti: “Vihdoinkin minä opin! Apurattaita ei tarvita enää ikinä. Nyt lähdetään oikealle lenkille!”
Täytyy myöntää, että lenkin jälkeen en estellyt, kun tyttö halusi ajaa parit mutkat rivarin pihamaalla. Kutsuvat tunnetta kai isän ylpeydeksi. Tänään sitä ylpeyttä on ollut nahkani sisässä paljon!
Pysähdyin oikein miettimään, että miksi olen niin innoissani pyöräilytaidon oppimisesta. Sillä on toki vaikutusta, että fillarointi on lähellä sydäntäni. Toisaalta pyöräilyyn vaaditaan niin monenlaista taitoa, että tie sen oppimiseen on pitkä ja harjoitusta vaativa.
Erityisen innoissani taidan olla kuitenkin siksi, että pyöräily laajentaa huomattavasti maailmaa, johon lapsi pääsee omin voimin. Ja onhan pyöräily vähän samalla tavalla binäärinen taito kuin vauvan kääntyminen: sen joko osaa tai ei osaa. Meikäläinenkin ymmärtää eron.
ps. On se tuo potkupyörä mahtava verme! Tyttö on saanut nauttia pyöräilystä jo pitkään. Kammottavia apurattaita ei tarvittu polkupyörässä kuin sen aikaa, että juniori oppi polkemisen. Varsinaista pyöräilyä ei tarvinnut opettaa oikeastaan lainkaan: tasapaino on löytynyt potkiksella rullaillessa. Jalat laskeutuvat polkemisen jälkeen luonnostaan ottamaan vastaan… Listaa voisi jatkaa pidemmästikin, mutta en nyt ehdi, pitää nimittäin laittaa pari videota sukulaisille.
Olen samaa mieltä että potkis on aivan loistava keksintö! Meilläkin opittiin tänä keväänä ajamaan ilman apurattaita parin kuukauden potkuilun jälkeen! Yhtenä aamuna vaan pihassa poika polkaisi kaksipyöräisellä parit kierrokset ja siitä lähtien mennyt ihan vaivattomasti 🙂 Oodi potkikselle <3
Vau! Ja vielä noin lyhyen potkuttelun jälkeen! Ilmeisen mukavaa hommaahan potkiksella ajaminen on, kun jo ajat sitten polkupyörällä ajamisen oppinut 5-vuotiaskin haluaa aina välillä ajaa myös potkupyörällä. Vaikka pyörä onkin pieni kuin kaupan lasten kärryt viikonloppuostoksille.