Painajaiset saapuivat hiljattain keskimmäisen yöfilmivalikoimaan. Minulle se on tarkoittanut lisää hyötyliikuntaa. Perheessämme työnjako on nimittäin edelleen selkeä – vaimo hoitaa vauvaa ja minä isompia. Niinpä itkut ja huudahtelut kolme ja puoli -vuotiaan huoneesta tarjoavat minulle pieniä breikkejä jatkuvaan nukkumiseen.
“Iskä tässä, mikä hätänä?” on vakiokysymykseni keskimmäisen huoneeseen päästyäni. Myös tyttären vastaus on useimmilla kerroilla vakio: “Näen huonoa unta!”
Kaksirepliikkisen kuulumisten vaihdon jälkeen harvoin enempää puhutaan. Rauhoittelen tyttöä hetken ja itkun laantuessa ohjailen päätä hellävaraisesti, mutta päättäväisesti kohti tyynyä.
Joskus lapsi silti kertoo, mihin hän on herännyt. Tavallisimmin ajatukset ovat hiippailleet lopullisen unen ja vakavien onnettomuuksien välisessä maastossa.
Yhtenä yönä kylmäsi itseänikin, kun tyttö sopersi: “Jos sinä ja äiti molemmat kuolette, niin kuka meitä sitten hoitaa?”
Painajaiset taitavat käydä lapsiperheissä melko usein yökylässä. Esikoinen kärsi ei-toivotuista unista vuoden päivät sitten. Silloin pahimmasta kaudesta päästiin yli piirtämällä.
Keskimmäisen kanssa emme halua kokeilla samaa karkotetta, koska pelkojen aihe on niin paljon konkreettisempi.
Joskus lapsen painajaiset ovat aikuisen näkökulmasta silti surkuhupaisia kuin vauvan ensimmäiset tuettomat askeleet. Yhtenä yönä keskimmäisen huoneesta kantautui jälleen desibelejä unenpöpperöisiin korviini.
Konkoilin kohteeseen: “Iskä tässä, mikä hätänä?”
Näen huonoa unta -vastausta seurasi kuitenkin poikkeuksellista muminaa ja iskän poistyöntämistä.
Hetken päästä tyttö kertoi edelleen itkunsekaisella äänellä: “Iskä, siinä unessa… Sinä söit aloittamani enkelikarkin loput!”