Viisivuotias on pieni mu_kku

Hei kaikki kykyjenetsijät! Meillä asuu viisivuotias, joka on häkellyttävän hyvä seuraavissa asioissa: provosointi, mielensä pahoittaminen ja negatiivinen suhtautuminen. Tässä lyhyt kuvaus taidoista, olisiko hommia?

Lukee äärimmäisen hyvin ihmisiä, tai ainakin vanhempiaan. Osaa esimerkiksi vilauttaa kieltään nopeasti  juuri sillä hetkellä, kun se vain on se kuuluisa viimeinen pisara.

Hallitsee hyvin käsitteet rakkaus, tykkääminen ja pitäminen. Käyttää niitä esimerkiksi vanhemman toruessa lauseyhteydessä: “Et taida enää rakastaa minua!”

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin lähes päivittäin on tilanteita, joissa ymmärrän tuota kyvykästä viisivuotiasta ihan yhtä hyvin kuin sitä, että melanooma voi puhjeta peräsuoleen. Hyvin menneiden iltatoimien jälkeen viisivuotias voi ihan helposti säntäillä pitkin kämppää kuin superpallo. Superpallo tosin tarvitsee jonkinlaisen tökkäyksen liikkuakseen. Viisivuotias ei tarvitse. Tai ainakaan en aina näe sitä syytä. Säntäilyä säestää tyhmän ja typerän hokeminen, joissa objekteina useimmiten vanhemmat tai sisarukset. Toimintaan saa lisäväriä kiellettyjä vessasanoja livauttelemalla.

En siis todellaakaan pysy (aina) viisivuotiaan ajatuksenjuoksun perässä. Illalla hän on jo rauhoittunut ja luulen, että Nukku-Matti tulee juuri. Yhtäkkiä tapahtuu säpsähdys. Kuin rantakaislikon hauella, kun viereen putoaa peltiä: “Keksin juuri uuden koneen. Sellaisen, jolla saa erotettua raa’asta kananmunasta keltuaisen ja valkuaisen.” Oivalluksen jälkeen onkin taas mukavasti lisää haastetta saada luomet luppasemaan.

Ja noita keksintöjä. Niitä tulee välillä päivittäin. Hauskojahan ne ovat. Ja olen niistä onnellinenkin, kuinka luova 5v onkaan. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että keksinnöt menevät silti usein ulvonnaksi. Pizzanheittokoneeseen pitäisi lähteä ostamaan Biltemasta saman tien rautaosia. Ja kun ei lähdetä, iskä on typerys. Typerys, joka lisäksi kiusaa lastaan, kun ei osta osia maailmankuulun keksijän keksintöihin.

Jossakin sanottiin, että tällaisiin hullutuksiin pitäisi suhtautua suopeasti. Tekee kuulemma hyvää itsetunnolle (ja opettaa varmaan vanhempaa siihen, kun lapsi on oikeasti murkku). No, jos ostaisimme sen rakettimoottorin ja kuusi autonrengasta, niin itsetunto varmaan kohoaisi niin, että juniori kutsuisi itseään universuminkuuluksi keksijäksi. Tässä asiassa minulle riittää maailmankuulu.

Kai tämä on välttämätöntä, kun viisivuotias opettaa vanhempiaan höllentämään otetaan, mutta tuntuu kyllä välillä raskaalta. Onneksi vastapainoksi tulee hienoja osoituksia siitä, että itsenäisyyden lisääntymisessä on pehmeämpiäkin puolia. Seurasin sivukorvalla, kun parjaamani 5v kävi syrjemmällä keskustelua nelivuotiaan serkkunsa kanssa:

4v: “Oletteko koskaan olleet kylpylässä?”

5v: “Ei, millaista siellä on?”

4v: “Siellä on joka paikassa vettä. Paljon liukumäkejä, leluja, hissejä ja sänky.”

5v: “Minäkin haluan sinne!”

4v: “Mennään yhdessä! Milloin mennään?”

5v: “Mennään ensi perjantaina. Se on hyvä päivä!”

Ps. Tämän aamun Hesari heitti kehiin erittäin olennaisen pointin: johtuvatko uhmalta näyttävät oireet itse asiassa lapsen stressistä?

Tämä postaus on alunperin kirjoitettu jo toukokuussa. Julkaisu kuitenkin jäi väliin. Taisin pelätä, ettei tämä vaihe lopu koskaan. Kesän aikana tilanne on helpottanut olennaisesti. Päätin klikata julkaise-hanikkaa nyt, jotta voi sitten joskus (ei todellakaan kovin pian) palata näihin fiiliksiin. Ja jos maailmassa on yhtään oikeudenmukaisuutta, niin joku saanee tästä vertaistukea. En suostu uskomaan, että tilanteemme olisi uniikki.

Jos oikeasti luit tänne asti, niin suosittelen tautiisi lääkkeeksi Isäkuukausien Facebook-sivusta tai Instagram-tilistä tykkäämistä. Ei poista oireita, mutta helpottaa niitä.

Edit 4.4.2020: Poistettu viittaus Jari Sinkkosen oivalliseen “Miksi eskari-ikäinen käyttäytyy kuin kuningas” -videoon, koska se ei ole enää netissä.