Synnytyskertomus by isä

Meitä on nyt viisi! Toinen tyttäremme ensiparkaisi iltapäivän viimeisten päivänsäteiden haparoidessa aurinkoisella länsitaivaalla.

Joku on sanonut, että syntymä on kaunis. Näin näkevän mielestä varmaan myös avomurtuma on kaunis. Tai hakkuuaukio metsäkoneen jäljiltä. Hikinen, eritteinen ja tuskainenhan se syntymä on. Omien tuntemuksieni osalta myös pyörryttävä. Ehkä se on samalla lailla kaunista kuin rugbyjoukkueiden muodostama vääntelehtivä kasa pelikentällä. Minä vain en ymmärrä sen kauneutta.

Kauneuden puute ei tietenkään tarkoita, etteikö syntymä olisi hienoa. Lasten syntymät kuuluvat elämän parhaisiin hetkiin. Ja parisuhteen parhaisiin hetkiin. Siinä hän on. Täydellinen pieni ihminen. Odotettu. Toivottu. Jo etukäteen rakastettu. Valmiina ja tarvitsevana kaikelle sille, mitä vanhemmat ja sisarukset hänelle antavat. Tästä alkaa elämä!

Pian ensirääkäisyn jälkeen kauneus kuitenkin painaa kaiken muun kanveesiin. Maailman sisukkain nainen ja maailman ihanin tyttö vierekkäin. Ja kun napanuoran poikki nyhräämisen jälkeen saa lapsen syliinsä, on isänkin maailma ainakin hetken aikaa täydellinen. Kukaan, eikä mikään, pysty ehdollistamaan elämän ja tekemisen tärkeyttä. Merkityksellisyys mahtuu puoleen metriin.

Tuli tuossa moitittua adjektiivin kaunis liittämistä syntymään. Täytyy jatkaa, että paljon käytetty vertaus maratoniin on kyllä aika paljesoittimesta myös. Ainakin vaimon maraton olisi ennemminkin ollut puoliväliin matkaa kiristyvällä vauhdilla juostu ja sitten parinsadan metrin maksimivetoja lyhyillä palautuksilla useampi tunti. Maalissa täysin puhki ja jalat polvia myöten rakoilla. Ja kaiken lisäksi koko suoritus ilman lajitreeniä! Tässä nuorimman tapauksessa vielä puolen vuoden kovan, kaiken liikunnan estäneen kipuilun jälkeen.

Tiesimme odottaa neitiä, mutta emme hiiskuneet asiasta kenellekään. Emme edes lapsille. Hymyillen ja tyytyväisenä olen seurannut, kuinka paljon isosisarukset ovat odottaneet pientä tulijaa: Arvailleet, potkiiko mahassa tyttö vai poika. Keksineet nimiehdotuksia. Toivottaneet hyvää yötä äidin mahalle. Huolehtineet ruokapäydässä, että tykkääköhän vauva varmasti chili con kvinoasta.

Sisarukset ovat laukoneet tässä viime päivinä myös loistavia kommentteja. Kun teimme lähtöä sairaalaan, poju tuumasi äidilleen: “hyvästi maha!” Kerhoon lähtiessään hän toivotti vielä hyvää synnytyspäivää, kun aprikoimme, että lähdemme varmaan kerhoilun aikana.

Tuore isosisko puolestaan kysyi kaksi hyvinkin kuvaavaa kysymystä, kun olimme lähdössä ensimmäistä kertaa katsomaan äitiä ja vauvaa synnärille. “Herättäähän äiti vauvan, että näemme vauvan silmät?” ja “Kun vauva ei ole enää äidin mahassa, niin mahtuuko äidin syliin nyt paremmin?”

ps. Vanha vitsi on noussut tässä parin päivän aikana väkisellä ajatuksiin. “Jos joku väittää, että pilkkusäännöt ovat kielessä turhia, niin mieti kumpi on oikein: a)Vauva syö, kakkaa ja nukkuu. b)Vauva syö kakkaa ja nukkuu.”

Isoveli teki pienelle “pesän”. On ollut ilo seurata, kuinka tosissaan ja mielellään isommat sisarukset hoivaavat vauvaa, ainakin uutuudenviehätyksen kihelmöivän tuntemuksen turvin.