Vaimo lähetti eilen iltapäivällä iloa kuplivan viestin. Vauva oli nukahtanut aamulla ennen kerhoihin lähtemistä. Poika oli jäänyt mielellään omaan kerhoonsa. Vaimolla ja tytöillä oli ollut mukavaa perhekerhossa ja siellä tavattujen tuttujen kanssa oli pysähdytty vielä kotimatkalla puistoon juttelemaan sekä temmeltämään. Kaikki kolme tenavaa olivat napanneet zetasta kiinni niin, että vaimo oli päässyt juomaan mokkansa hiljaisuudessa.
Olin yhtä aurinkoa, sillä viime aikoina aamupäiväarjesta työpaikalleni saakka kiirineet viestit ovat soineet pääasiassa mollissa. Viestitin kuitenkin vaimolle takaisin lakonisesti: “Not gonna happen again!”
Hämmästyksekseni duuri jatkui illalla. Kauppaan lähtiessä esikoinen ja keskari jopa istuivat sylikkäin odottaen, että kuopus sai nautittua maitoannoksensa. Ymmärsit aivan oikein – kävimme kaupassa 3+1 -kokoonpanolla! Siis kolme energistä hyökkääjää ja yksi peliä rauhoittava pakki. Eikä vain kaupassa, vaan myös postissa, kultasepänliikkeessä ja kirjastossa.
Totta puhuen yksi hyökkääjistä oli melko flegmaattinen ja käytännössä nukkui paria tutittelua lukuunottamatta. Vaikka pelaajia oli alivoimaketjun verran, niin olin pitänyt tuollaista peliä etukäteen melko ylivoimaisena arkihaasteena. Väärässä olin! Reissu meni niin hyvin, että melkein liikutuin. Sen verran ylpeä olin homman toimivuudesta, että kirjastossa mainostin tutulle työntekijälle, että “katsopas, pieninkin pääsi jo kirjastoon!” Kirjaston nainen ilmeisesti ymmärsi tilanteen ainutkertaisuuden, sillä hän kehotti ottamaan ensivisiitistä kuvan! Olikohan se hänen tapansa vihjata, että “not gonna happen again!”
Kun vielä pääsin käymään kauppareissun jälkeen kaverin kanssa lenkillä, olin valmis toteamaan, että olipas yksi sujuvimmista päivistä joulukuun alun jälkeen.
Ja jotta realismi ei ihan karkaisi tästä hehkutuksesta, niin myönnän ymmärtäväni, että kyseessä lienee kuolleen kissan pomppu. Viimeinen häivähdys elämästä ennen kolmatta lasta: ajalta, jolloin kaikki kattomme alla asuvat ymmärsivät (ja ajoittain jopa tottelivat) puhetta sekä noudattivat suhteellisen säännöllistä vuorokausirytmiä. Vai pitäisikö kuitenkin ajatella, että kyseessä on jo lupaus tulevasta?