6.00 on raja. Sitä ennen ei isommilla lapsilla ole asiaa perheheräämispetiin. Niinpä saattelen seniorijuniorin takaisin omaan sänkyynsä, kun hän herättää 5.50 kysyen: “Saako tulla viereen?”
Nukku-Matin Vespassa on onneksi ollut bensa vähänä, eikä ukko ole päässyt esikoista karkuun. Poju nukahtaa uudelleen ja tekee kysymyksellään come backin vasta tuntia myöhemmin. “Nyt saa tulla!” Poju kömpii viereen. Vauva tuhisee toisella puolella ja vaimo pelaa sängyn toista laitapakin paikkaa hienoisesti kuorsaten. Pari minuuttia myöhemmin talon keskimmäinen nahkavekkari huutaa omasta huoneestaan: “Saako tulla viereen? Tuu hakemaan?”
Haen tyttären itseni ja vauvan väliin. Jos sänky pystyisi, se jättäisi irtisanoutumisensa tänäkin aamuna: viisi henkeä 180 cm -patjalla. Hetken kuluttua poju lähtee napsauttamaan Pikku Kakkosen auki. Keskimmäinen seuraa, kuinkas muuten. Ryhmä-Haun Riku tervehtii iloisesti unista väkeä olohuoneen lattialle illalla kootusta palapelistä ja pari likaista lautasta toivottelee huomenta tiskialtaasta.
Nopea aamupala uutisotsikoita kosketellen, parit yöplakin poistot, lapsille pieni kysely päiväsuunnitelmista ja siirryn halausten kautta autoon. Vaimo aukaisee hetkeä aikaisemmin silmänsä, mutta komentosillalla ei näytä vielä olevan ketään. Vauva ei aukaise edes silmiään.
7.50 töissä kiitellen jälleen kerran liukuvaa työaikaa. Arvon salasanan ekalla oikein, vilkaisen maileja ja siirryn kahville. Jonkin ajan päästä vaimolta tulee viesti. Kerhoon lähtö on mennyt Raatteentieksi, mutta kaikki ovat kuitenkin selviytyneet haavoittumatta kohteeseen. Päivä sisältää ajatustyötä, kahvia, palaveria, työkaverien hyviä sekä huonoja juttuja ja aktiivisuusrannekkeen irvistyksiä liikkumattomuuteen liittyen. Perussettiä.
Puoli viiden jälkeen isoin ja keskimmäinen pääsevät kisaamaan siitä, kumpi saa aukaista kotiin palaavalle faijalle oven. Halauksia. Tuu iskä katsomaan -pyyntöjä. Hetki on aina yksi päivän parhaista – minuahan on selkeästi odotettu. Niin siitä huolimatta, että tunnelmaan sisältyy usein selkeää kierrokset karkaa pian punaiselle -fiilistä.
Vaimo on tänäänkin venynyt kaiken muun ohessa kokiksikin. Pinaattikeitto ja kananmunat ovat kaikkien mielestä hyvää. Päivällinen piiloutuu vatsoihin noin puolessa tunnissa.
Ulos, ulos, ulos. Sinne pitäisi lähteä joka päivä töiden jälkeen. Tänään homma ei onneksi jää aikomukseksi. Eteiskäytävän lattia on hetken aikaa täynnä sukkaa, toppaa, putkihuivia, hanskaa, pipoa ja kenkää. Ja pientä kiukkua. Ihmettelen jälleen millaisia kiksejä melkein kolmevuotias mahtaa saada juostessaan kerta toisensa jälkeen karkuun pukemisessa auttavaa vanhempaansa. Vaimo topattaa samaan aikaan vauvaa. Ei sekään ihan kitkattomalta kuulosta, vaikka pienin ei vielä karkuun tömistelekään.
“Takaisin sisälle – taikaviitta unohtui!”
Ulkona on lähes poikkeuksetta mukavaa. Niin tänäänkin. Kiivetään lumikasoille. Ollaan hippaa. Kierretään lähimetsän kautta leikkikentälle, jossa moderni hämähäkkikeinu jaksaa innostaa tenavia kai ikuisesti. Kiikkumisen lomassa leikitään Kuka ehtii ensiksi -leikkiä. Eli joku sanoo leikkikenttähärvelin, jonka luokse sitten sännätään kilpaa. Ensiksi ehtinyt saa päättää mihin seuraavaksi rynnätään. Lapsille tulee kuuma. Minulle hiki. Hyvä!
Ennen iltapuuroja ehtii vielä jotakin. Vaimo on edelleen vaunuilemassa vauvan kanssa. Isommat tenavat ehdottavat vesivärejä. Suostun pitkin hampain. Mukavaa hommaa, mutta sotku kiinnostaa minua kuin rivitanssi.
Vauva nukkuu iltahärdellin ajan. Niinpä laitamme yhdessä vaimon kanssa isommat puurolle, pesulle ja nukkumaan. Iltahommat sujuvat hyvin. Sillä saattaa olla merkitystä, että jääkaapin oven taulukkoon kerätään rasteja Leon leikkimaa -käyntiin. Kumpikin aikuinen käy juttelemassa hetken lasten kanssa. Minä pötkötänkin kummankin vieressä tovin. Kannatti myöntyä vesiväreihin: sekä seniorijuniori että keskimmäinen mainitsee touhun, kun kysyn, että mikä on ollut päivässä parasta.
Ehdimme vaimon kanssa vaihtaa muutaman lauseen yhdeksän aikaan sohvalla, kun vauva hoksaa, että talossahan on tilaa äänelle. Vaimo tyhjentää pyykkikoneen ja väsää iltapalan sillä aikaa, kun vaihdan puolimetriselle yöpuvun ja “juttelen” hänen kanssaan tovin kiikkustuolissa.
Puoli yhdeltätoista vaimo vetäytyy tissittelemään pienintä. Riku toivottaa hyvää yötä puolittain olohuoneen maton alta ja pari astiaa tiskialtaasta. Onneksi eivät ole samoja astioita kuin aamulla. Napsuttelen valot pois ja käyn katsomassa isompia tenavia. Yöllä tavataan todennäköisesti kummankin kanssa kerran tai kahdesti.
Vaimo luennoi unen hyvistä vaikutuksista vauvalle. Minä mietin, kuten melkein joka ilta, kuinka lyhyt on aika kotiintulon ja lasten iltavalssin välissä. Siinä ei paljon ehdi. Niin tai näin, komentosillaltani katoaa miehitys ennen kuin pää koskettaa tyynyä.
Hyvä, tavallisen arjen päivä!
Ps. Vauva ja vaimo viettävät myös yöllä aikaa yhdessä (tyypillisesti yhden kerran), mutta en tiedä mitä he silloin puuhaavat. Työnjakomme yöaikaan on selkeä: vaimo hoitaa vauvan tarpeet, minä vastaan isompien lasten yöhyvinvoinnista.
Teimme keskimmäisen kanssa “kämpän pienoismalli”. Arvaapa kumpi laita on aikuisen näkemystä ja kumpi lapsen näkemystä 🙂