…kaikki!
No, ei sentään. Vaikka väsyneenä elämään kaipaakin perheen perustamiseen liittyvää undoa, on elämä lasten kanssa yleensä sitä parasta elämää. Aitoa, vauhdikasta, välitöntä, tunnepitoista. Elämänmakuista, jos kliseisesti sanoo.
Välillä kuitenkin ketuttaa. Ankarastikin. Osasin varautua jo ennen ensimmäisen kersan syntymää harrastusten ja oman ajan vähenemiseen, parisuhteen muuttumiseen ja talouden nuoralla tasapainoiluun. Univelka ja väsymyskään eivät tulleet yllätyksinä. Sekin oli jotenkin ennustettavissa, että huolien määrä ei lasten myötä vähene.
Vanhemmuuden harmaasävyt, joista kukaan ei varoittanut etukäteen
- Lapset sairastuvat sitä todennäköisemmin, mitä hienompia ja suurempia suunnitelmia on tehty ja mitä kauemmin odotettu. Tauti tuntuu iskevän juuri edellisenä päivänä. Näin on varsinkin, jos osalle lapsista on järjestetty hoitopaikka. Meillä on jäänyt tämän takia väliin niin ystäväperheen ristiäiset kuin Euroopan pitkä viikonloppukin.
- Jatkuva ei. Meillä on onneksi ystäviä, jotka vielä kysyvät meitä jonnekin. Tällä hetkellä lähes aina joutuu sanomaan ei. Se on välttämätöntä kotoisan yhteiskuntarauhan takia. On äärimmäisen epämukavaa sanoa ei. Ehkäpä suurimpana syynä se, että pelkää, että mukaankysymiset loppuvat.
- Jatkuva keskeytyminen aikuisten kesken puhuttaessa. Tätä yritetään opetella, mutta eivät lapset vielä osaa odottaa vuoroaan. Moni asia jää puhumatta loppuun, kun muu touhu keskeyttää sen. Tarkoitan, että… öö, mitä olinkaan sanomassa ennen keskeytystä?
- Yön yli kyläilyn raskaus. Aina pitää pakata kaikki mukaan, miettien että mitäs jos sääennuste ei pidäkään paikkaansa. Ja aina tullessa ne pakaasit pitää myös purkaa. Ja aina on kotiintulokrapula, jossa lapset eivät tunnu muistavan kodin sääntöjä. Reissussa on käytetty seuraavillekin päiville budjetoitua hienoa käytöstä, joten sitä ei sitten kotiintulon jälkeisenä päivänä enää olekaan käytettävissä.
- Kuinka vaikea isän on “kilpailla” pienen vauvan huomiosta äidin kanssa. Tässä asiassa äiti on Suomen mestari ja kaikki muut pelaavat alasarjaa. Onneksi aika korjaa tilannetta.
- Omien harrastusten aiheuttama syyllisyyden tunne: “Minun pitäisi olla lasten kanssa touhuamassa, eikä ulkoiluttamassa Adduja!”
- Oman kiukun kohtaaminen. En käsitä vieläkään, miten ihmisiä, joita rakastaa maailmassa eniten, voi hetkittäin inhota lähes samassa mittakaavassa.