Mummulaan on matkaa puolitoista Pikku Kakkosta. Teoriassa. Toissapäivänä teorian ja käytännön vertaaminen oli kuitenkin kuin Puolangan nähtävyyksien rinnastaminen Pariisin vetonauloihin.
Ensimmäinen pysähdys oli ajankohtainen, kun olimme päässeet parikymmentä metriä kotiovelta: Poitsi oli säästänyt päivällä saamaansa smoothieta autoherkuksi kuin isänsä Battery-tölkkiä. Ei olisi kannattanut. Puolet smoothiesta nimittäin vohki turvaistuin. Harvoin on reissu alkanut niin, että kotiin ei tarvitse kääntyä, kun jotain tapahtuu. Nyt alkoi. Peruutin kotiovelle siivoamaan sotkua.
Vaimo ja vauva jäivät kotiin, sillä olin viemässä lapsia reissuevakkoon mummulaan. Noin viiden kilometrin päässä kotoa tyttö julisti, että hänellä on ikävä äitiä. Muutamaa kilometriä myöhemmin poika kysyi ensimmäisen kerran: “Onko vielä pitkästi!
Kuudentoista kilometrin päässä kotoa pidimme ensimmäisen tauon. Tyttö vessaan. Isälle jäätelö, koska vessaahan ei viitsi käyttää ostamatta jotain. Orastavalla tuskastumisella ei siis missään tapauksessa ollut osuutta siihen, että investoin seitsemän Piltti-purkin hinnan sokeriseen kerman ja kananmunan sekoitukseen.
Huoltsikalta pääsimme kolmisenkymmentä kilometriä, kun poika ilmoitti pysähdystarpeesta. Ei muuta kuin kaarta puskaan P-paikalla. Turha varmaan mainita, että ennen tätä kolmatta stoppia olimme roikkuneet rekan perässä parikymmentä kilometriä ohituspaikkaa kytäten? Jep, pääsimme rekan ohi juuri ennen rakon varoitusvalon syttymistä.
Pian helpotuksen jälkeen muistin ensimmäiset tavarat, jotka jäivät pakkaamatta. Juuri näin.
Neljäs pysähdys tuli pian kolmannen jälkeen. Takapenkkiläisen tabletti luiskahti etuistuimen alle. Jos minulla olisi ollut rauhoittavia, sellainen olisi luiskahtanut oman kieleni alle. Auto bussipysäkille ja lapsille kiitos: jäseneni olivatkin puutuneet pitkästä istumisesta ja etupenkiltä toisen etupenkin alle kurottelu aukaisi hartiajumeja tehokkaasti.
Pian olimmekin tutun rekan perässä. Nyt ohitus kuitenkin sujui melko helposti.
Helppo ohitus enteili todennäköisesti sitä, että tyttö alkoi kotvasen kuluttua ilmoitella uudesta pissahädästä. Mitä ihmettä! Saatoin jo hieman huokaista. Kolmevuotais nimittäin kysyi varovaisesti: “Käännytäänkö me nyt kotiin?”
Siinä bussipysäkillä kyykiessämme ohi meni rekka, jonka rekisterinumeron muistan vieläkin. Kun liityimme liikenteeseen, radiosta räjähti soimaan AC/DC:n Highway to Hell. En tiedä, mutta Highway to Pee ainakin.
Ilmeisesti matka oli tuntunut takapenkkiläisistäkin kiviseltä, sillä joko, koska ja milloin alkuiset lauseet alkoivat yleistyä huimasti.
Hauskin oli silti vielä edessä. Vajaat 30 km ennen määränpäätä tyttö totesi: “Mua kakattaa. Mutta pystyn pidättämään!”
Matkan siihenastisen luonteen unohtaen luotin tyttöön ja se kannatti. Pääsimme kohteeseen, mutta muistan jälleen, miksi päivät joskus ovat lasten kanssa pitkiä.
ps. Yleensä noiden kahdan kanssa autolla matkustaminen on erittäin sujuvaa. Nyt siis kertyi yhdelle matkalle puolen vuoden “ongelmat”.