Eskarin pääjehu on LTO. Se ei tarkoita lämmön talteenottoa, kuten luulin pari viikkoa sitten. Eskarin yhteydessä LTO on lastentarhanopettaja. Muksunettiä ei pidä sekoittaa Nettiautoon tai Nettiasuntoon ja Vasu ei suinkaan viittaa mustikoiden poimimiseen, vaan byrokratialta tuoksahtavaan pumaskaan – varhaiskasvatussuunnitelmaan.
Perheessämme on opittu paljon kahdentoista eskaripäivän aikana. Oppimistakin tärkeämpää on kuitenkin se, että esikoululainen on todennut ensimmäisestä päivästä lähtien, että: “Nyt oli maailman kivoin/paras päivä!”
Oppisisällöllisesti eskaripäivät tuntuvat ohuilta, mutta sitä osasimme odottaakin. Vapaata yhdessäoloa ja touhuamista tuntuu olevan paljon, kuin asuntovelkaa nousukaudella. Voihan toki olla, että näin lukuvuoden alussa on normaalia löysempää, jotta porukka ryhmäytyisi.
Vapaa yhdessäolo on oikeastaan meidän seniorijuniorillemme esikoulussa olennaisinta. Ikänsä kotihoidossa olleelle tärkeintä lienee oppia toimimaan, luovimaan ja seikkailemaan erilaisissa porukoissa ja sosiaalisissa tilanteissa.
Sinänsä vaikuttaa hyvältä – poju on käynyt jo kerran leikkipuistotreffeillä eskarikaverinsa kanssa kouluajan ulkopuolella. Sekin hämmentävä tilanne lisättiin isyyden muistoihin tällä viikolla, että ruokaa metsästäessämme hyllyn päädystä tervehti minulle täysin vieras jantteri poikaamme: “Terve, mitä kuuluu?”
Pieni tervehdys pojalle, iso väristys isälle: en enää tunnekaan kaikkia kavereitasi!
Hyviä tilanteita eskarissa kuulostaa tulleen vastaan roppakaupalla. Ja hauskojakin aimo annos. Eräänä päivänä esikoisemme oli omien puheidensa mukaan tituleerannut ryhmän tyttöjä “arvon neideiksi”. Osa oli hihitellyt, osa katsonut oudosti. Jännä.
Hieman hihitteli myös eskarin täti kertoessaan, miten oli opettanut poitsille uuden pelin säännöt. Ensimmäisen erän jälkeen hän oli ehdottanut, että poika voisi opettaa peliä jollekin toiselle lapselle. Pojun vastaus oli ollut melko tyhjentävä: “Pelaan aikuisten kanssa, siinä on enemmän haastetta!”
Ruoka on kuulemma hyvää. Ylpeystärinää aiheuttaa se, että sapuskan saa ladata tarjottimelleen itse. Ja lisääkin saa noutaa. Tähän tarjoukseen tunnutaan kyllä tartutun. En ihmettele – itsellänikin ala-asteen kirkkaimmat muistikuvat liittyvät kappalerajoitettuihin lounaisiin.
Ennen eskarin alkamista minua vaivasi muun muassa nolous. Se tunne on karissut pois, kun käytäntö on odotetusti neuvonut. Listasin alussa asioita, joita isä on oppinut kahdentoista päivän aikana. Loppuun vielä yksi muisto: aloitin työt maanantaina. Vein pojan ja pyörän eskariin töihin lähtiessäni. Tai no, pyörä jäi kyllä pihalle. Tiistaina oli siis toinen tämän rutiinin kasvatuspäivä. Muistin jättää pojan eskariin, mutta pyörä matkusti hiljaa autossa työmaalle saakka. Vahva aloitus.
2 thoughts on “Kaksitoista maailman parasta päivää”