Huomenna on ensimmäinen kansallinen vauvan päivä. Uusien “juhlapäivien” tehtailu on asiana suunnalta, johon sattuu kylmiltään tehdyn jalkaprässitreenin jälkeen. Mutta jos kalenterissa lukee esimerkiksi yrittäjän päivä, niin miksipä ei vauvojenkin päivä. Yrittäjät ja muut pystyvät pitämään itsestään meteliä, vauvat eivät. Meteliä tosin ei saa tässä yhteydessä ymmärtää liian konkreettisesti.
Meillä vauvan päivän alusaikoja on vietetty vauvasta luopumista ajatellen. Kun ei meillä enää oikeastaan reilu yhdeksän kuukautta synnytyskertomuksen tallentamisen jälkeen ole vauvaa.
Vajaassa kuukaudessa pienimmän konttausnopeus on saavuttanut viiden sekunnin haamurajan. Jos vanhempi kääntää katseensa viideksi sekunniksi pois, juniori ehtii pujahtamaan wc:hen tai nyppimään huonekasveja. Tai nousemaan tukea vasten seisomaan. Tai kaatumaan dramaattisesti.
Kylppärissä “vauva” viittoo lamppua kohden etusormi ylös osoittaen kuin tuli Vapauden patsaan lyhdyssä. Jos vanhempi ei sano “lamppu”, pienin tekee selväksi, että olisi hyvä sanoa hänen osoittamansa esineen nimi.
“Vauva” on myös taloutemme tuorein junior master chef. Alimmaisesta laatikosta on jo nosteltu kaikki leivänpaahdinta pienempi lattialle. Astianpesukoneen alhaalla oleva luukku on kutsuhuuto.
Ei kuopuksestamme siis enää voi puhua vauvana. Taapero hän on. Touhukas taapero. On pakko luopua vauvasta. Vauva-sanasta siis. Ja kysellä jälleen kerran, miten ihmeessä aika kului taas pienen kanssa niin nopeasti?
Sellaisestakin olen kuullut, että ihmislapsi on vauva ensimmäisen vuoden ajan ja siitä alkaa sitten taaperous. Tämän logiikan mukaan nuorestakin kuoriutuu aikuinen yhdessä yössä, kun mittariin tulee 18 vuotta. Ja tähänhän ei usko korkeintaan kuin Suomen laki ja nuori itse.
ps. Nyt on Vauva- ja Meidän perhe -lehdillä menossa kamppanja, jota kannattaa klikata tai täpätä. Täältä voit nimittäin tilata lehdistä näytenumeron yhdellä eurolla. Vauvahan kannattaa tilata jo siksi, että siellä on Isäkuukausien minikolumni!
Oi voi … ja oi ! miten ihanaa 🙂 … Muistan itsekin n i i n … h y v i n … elävästi juuri tuon lasteni kehitysvaiheen, vaikka siitä on todella (liian?!) paljon aikaa. (Aika se tosiaan lasten kasvua seuratessa hurahtaa nopeasti.) Minulle oli yllätys, kuinka innokkaasti lapset tahtoivat oppia esineiden nimiä. Aina kahvinkeittimestä ja hellasta lähtien ihan kaikkeen mitä milloinkin eteen tuli. Varsinkin esikoiseni osoitteli sormellaan vuorotellen kaikki kodin tavarat aina uudestaan ja uudestaan samalla tavoin kuin sinun taaperosi nyt tekee. Se oli niin ihmeellistä ja hauskaa – meistä molemmista :).
Kiitos kommentista!
Meillä kaikki kolme ovat olleet kiinnostuneita esineiden nimeämisestä, kuten tämä nykyinen taapero tällä hetkellä. Asiassa tosin saattaa piillä muna vai kana -ilmiö, sillä olemme vaimon kanssa myös aktiivisesti asioita nimenneet. Erikoista aikuisen näkökulmasta on tuo mainitsemasi hauskuus. Ihan en ymmärrä miksi taapero repeää nauramaan, kun kuulee sanan lamppu sitä osoittaessaan. Liekö vain niin tyytyväinen itseensä, että ihan naurattaa.