Valehteleva aikuinen on tyhmä. Ja ärsyttävä. Valehteleva kolmevuotias sen sijaan voi olla sosiaalinen nero! Tai sitten tuleva autokauppias.
Sosiaaliseen nerouteen, tai ainakin taidokkuuteen, viittaa se, että pieni tenava valehtelee miellyttääkseen. Hän osaa lukea tilannetta ja tajuaa, mikä olisi vanhemmalle mieliksi. Lastenpsykiatri Janna Rantalan mukaan näin on varsinkin, jos lapsi tietää asian olevan vanhemmalle tärkeä.
Kun siis kysyn ulkoilun jälkeen 3,5-vuotiaaltamme käsien pesusta ja saan vastaukseksi sähäkkää nyökyttelyä, minun pitäisi olla tyytyväinen. Tyytyväinen, vaikka nyrkkien pääväri on harmaa ja sormien välissä itää kurakintaiden vuorinöyhtä. En osaa olla läheskään aina tyytyväinen. Saatan jopa kysyä: ”Hei, miksi sinä valehtelet?”
Välillä tuntuu suorastaan, että kolmevuotias on patologinen valehtelija. Hän väittää vaikka perunamuusin risotoksi ja valehtelee vaatteiden olevan hukassa, vaikka seisoo niiden päällä. Pissalla on käyty ihan juuri hetki sitten, ihan sama milloin asiaa kysyy. Ja Legot on varmasti siivottu sovitusti. Vaikka ei tietenkään ole.
Harmittavin tilanne on silloin, kun kolmevuotiaan sepite ja todellisuus ovat ristiriidassa niin, että keskustelu äityy vänkäämiseksi. Tyttö esimerkiksi saattaa väittää pyjamassa kirkkain silmin, että vaihtoi jo päivävaatteet. Kun huomauttaa, että tuo on kyllä yöpuku, lapsen kierroslukumittari heilahtaa nopeasti punaisen rajalle.
Itse asiassa keskimmäisen ajoittainen valehtelu alkoi nostaa elintä otsaan sellaisissa määrin, että selailin puoli iltaa nettiä aiheesta. Löysin tietoa. Jouduin nielemään kiukkuni.
Valehteleminen osoittaa siis lapsen ymmärtävän sosiaalisten tilanteiden odotuksia. Toisaalta se saattaa kertoa, että lapsen mielikuvitus toimii. MLL:n loistava artikkeli aiheesta alkaa suorastaan huojentavalla kappaleella: “Jos 3-vuotias kertoo, että olohuoneessa on leijona, hän ei valehtele, vaan narraa tai satuilee. 3–4-vuotiaalle lapselle oma mielikuvitusmaailma on yhä hyvin todellinen ja villit mielikuvitustarinat ovat tavallisia.”
Helpottavaa. Ymmärrettävää. En nimittäin jaksa uskoa, että tyttäremme osaisi näytellä niin vilpitöntä kuin hän useimmiten muunneltua totuutta kertoessaan on. Havahduin myös miettimään, että ei kai aikuinenkaan aina muista milloin on jonkin rutiinin viimeksi suorittanut?
Samaisen MLL:n artikkelin mukaan totuuden ja tarun ero alkaa hahmottua paremmin vasta 5-6 ikävuoden tienoilla. Eih, siihen on pitkä aika!
Onneksi omatunto ilmeisesti jo silloin tällöin kiipeilee kolmevuotiaan olkapäälle kuiskuttelemaan.
Keskimmäinen leipoi eräänä päivänä ensimmäistä kertaa äitinsä kanssa banaanikakkua, jota minä olen lasten kanssa muutaman kerran tehnyt. Tyttö halusi muussata banaanit käsin puristelemalla. Vaimo ihmetteli, että antaako isä tehdä niin? Tytön vastaus oli ennakkoon arvattavissa: “Antaa!” Kun banaanit oli puristeltu, vaimo passitti tytön pesemään kätensä. Käsiä pyyhkeeseen kietoessaan kylppäristä kuului tunnustus: “Äiti, ei isä anna muussata banaaneita käsin!”
ps. Jo pariin kertaan mainitun MLL:n artikkelin mukaan mainitsemani miksi-kysymykset ovat lapselle vaikeita. Taas ropisi miinuspisteitä isyystilille.
Minusta vaikuttaa siltä, että sinun lapsillasi on erityisen hyvä huumorintaju ja oivalluskyky. Tuo banaanin puristelu varsinkin …. onpa tosiaan ihanan hauskan fiksu lapsi :).
Oi, kiitos! Jospa olisit oikeassa. Osa tuosta valehtelusta on varmasti jotain tuollaista ja joskus muksu sanookin, että “juksasin vaan”. Silti ärsyttää hetkittäin, mutta nyttemmin vähemmän, kun tuli asiaa kaiveltua.