Lahjonta vai palkitseminen?

Vanhemmuudessa tunteet syöksyvät Himalajalta Mariaanien hautaan seitsemässä sekunnissa. Esimerkiksi näin:

Vein keskimmäisen kerhoonsa. Menomatkalla juttelimme. Tunnelma oli hyvä. Viheltelin mielessäni myös siksi, että nyt syksyllä kerhoilu on sujunut hyvin. Toisin oli vielä keväällä, jolloin lasta ujostutti ja jännitti liikaa.

Kerhon pihalla tein virheen. Jäin suustani kiinni kerho-ohjaajien kanssa.

Viisitoista sekuntia riitti – lapsi vilkaisi taakseen. Silmäystä seuranneesta U-käännöksestä Jari-Matti Latvalakin olisi kateellinen: “Vy-hyy, haluan olla isin kanssa! En halua jäädä tänne!”

Neuvottelua ja lohduttamista. Tuloksena lisää itkua. “Haluan leikkiä isin kanssa!”

Päädyimme käveleskelemään kerhopaikan pihalla. Juteltiin lisää. Tyttö rauhoittui. Sovimme, että hän jää kerhoon sillä ehdolla, että tulen myös hakemaan hänet kyseisellä kerralla äidin sijaan.

Olimme puhuneet aikaisemmin päivällä sivulauseessa, että sekä tytön että minun teki mieli Pepsi-Maxia. Meillä ei sitä kuitenkaan ollut. Tilanteen rauhoituttua mainitsin tytölle hakevani “PeeÄmmää”. Voitaisiin sitten kerhon jälkeen juoda yhdessä mustaa.

Lompsin kauppaan tyytyväisenä – sainpa rohkaistua tytön juttelemalla jäämään kerhoon. Enpä sortunut kiristykseen, lahjontaan, uhkailuun tai katteettomiin lupauksiin. Erityisesti mietin, että Pepsinkin mainitsin vasta tilanteen rauettua.

Pari tuntia myöhemmin hain lapsen kotiin. Kerhossa oli jälleen ollut mukavaa.

Hieman ennen kotiovea tyttö kysyi: “Haithan Pepsi-Maxia? Kerroin tädeillekin, että lupasit ostaa sitä, jos minä jään kerhoon!”

“Siis kerroit, että lupasin hakea Pepsi-Maxia, JOS jäät kerhoon?”

“Nii-in!”

ps. Jälkikäteen ajateltuna tässä oli samaa kuin tapauksessa, jossa totesin, että väärin kasvattaminen on helppoa.

Seuraamalla Isäkuukausien Facebookia ja Instagramia pysyt kärryillä uusista postauksista ja vähän myös vanhemmuuden puheenaiheista.