Pari kuukautta vuoden päättymisen jälkeen alan ymmärtää, miksi perheemme kolmas vauvavuosi tuntui raskaalta. Paradoksaaliseksi asian tekee, että sama vuosi oli myös yksi elämäni onnellisimmista vuosista. Vuoden aikana tapahtui hirvittävästi hyvää, mutta silti koko vuotta sävytti jonkinlainen väsymys. Aivan liian usein tuntui, että eniten tympäisi kaikki.
Vaikka elämä lapsiperheessä on aina tunteiden vuoristorataa, kolmas vauvavuosi pääsi yllättämään. Se kärjisti kaikki tunteet äärimmilleen ja nopeutti siirtymistä ääripäästä toiseen. Himalajalta Mariaanien hautaan kahdessa sekunnissa. Mutta myös takaisin.
Oikeastaan kyse ei liene vauvavuodesta vaan siitä, että kolmen pienen lapsen kanssa elämä on sataprosenttista. Läsnä on oltava täydellisesti ja koko ajan. Tarkkaavaisuuden ei voi antaa herpaantua hetkeksikään. Koko ajan pitää katsoa, ettei kukaan loukkaa itseään. Alati pitää vahtia, ettei kenelläkään tapahdu ylilyöntejä.
Myös lasten tunteita on enemmän kuin kahden lapsen perheessä. Ja niin iloissa kuin suruissa peilinä, tyynynä, nyrkkeilysäkkinä ja kainalona toimii tietenkin vanhempi.
Jatkuva tarkkanaoleminen on raskasta, eikä tilannetta ainakaan helpota, että kaikki keskeytyy koko ajan. Aina ja koko ajan.
Eilinen ei enää kuulu vauvavuoteen, mutta tilanne voisi olla vuoden takaa: Vaimo onki kanakiusausta pois uunista. Juuri, kun kuuma höyry vyöryi kasvoille, keskimmäinen pinnisti itsensä vieressä asanaan, jota kai vaa’aksi kutsutaan. “Kato äiti, kato äiti, kato äiti! Vaakataso!”
Fyysiseen väsymykseen vaikutti toki myös se, että kolmannen lapsen myötä kämppämme desibelit ovat kasvaneet liian isoiksi. Lisäksi yöhiippailua oli vuoden aikana ennätyksellisen paljon. Samaan aikaan ne pari rauhallista tuntia lasten simahtamisen ja oman tuupertumisen välissä tuntuivat henkisen palautumisen kannalta niin tärkeiltä, että nukkumaan ei aina malttanut mennä järkevään aikaan.
Eikä kaikki väsymys ole fyysistä. En varsinaisesti heitellyt kolmoissalkoveita, kun huomasin kerta toisensa perään, että kodissamme on kaksi yksikköä: minä ja isommat tenavat sekä vaimo ja vauva. On melko ynseä tunne, kun miettii, että mehän ollaan vaimon kanssa tässä kuin kämppiksiä.
Tätäkään asiaa ei helpottanut se, että meillä on hyvät tukiverkot, mutta verkon silmäkoko on 130-250 kilometriä.
Oma lukunsa on se, että liikunta jäi vuoden aikana vähälle, kun oli niin raskasta. Vai olikohan niin raskasta juuri siksi, että liikunta jäi vähälle?
Tarkkaavainen lukija huomaa, että käytän edellä imperfektiä. Syystä. Äidin ja vauvan symbioosi on alkanut löyhentyä ja perheemme jako kahteen sitä kautta purkautua. Yöt ovat tällä hetkellä varsin hyviä. Arki rullaa juuri nyt rutiinien muodostaman kivijalan päälle rakennettuna vakaasti.
Valoa kohti mennään siis muutoinkin kuin kalenterissa!
Ja vuoteen todella on mahtunut hienoja hetkiä. Sen huomaa onneksi täällä julkisessa lokikirjassakin juttuja taaksepäin skrollaillessa.
Isäkuukaudet väsyy myös Facebookissa ja nuutuu Instagramissa. Voit tykätä noista, mutta tiedosta, että se piristää Isäkuukausien isää.
Hymyilin! Onneksi kaikki on väliaikaista, tai toisaalta se on myös harmillista. Meillä on perheessä ”vain” kaksi pientä, mutta silti välillä tuntuu että hajoan. Ainakin pää. Mutta taas toisaalta kun ajattelen että tää aika menee niin älyttömän nopeasti, että aivan se ja sama jos meidän sängyssä nukkuu neljä tyyppiä ja suihkussa kävin yksin viimeksi jouluyönä. Sillä kohta nää kaverit ei tuu kainaloon kun bensarahasta. 😅
Olet enemmän kuin oikeassa, että pian he pyytävät bensarahaa. Ja muuta rahaa. Työkaveri puhuu silloin tällöin lapsiin liittyen seitsemän vuoden ajastimesta, joka nollataan, kun perheeseen saapuu uusi lapsi. Ajastimen raksutettua seitsemään vuoteen on kuulemma jälleen omaa aikaa, kun lapset alkavat olla yhä enemmän kavereidensa kanssa. Tuo ajatus kiinnostaa ja pelottaa yhtä aikaa!
Voin vain kuvitella, kuinka rankka vauvavuosi on, kun on kaksi lasta jo ennestään. Meillä oli rankka vauvavuosi, vaikka tyttö on esikoisemme. Etenkin ensimmäiset 6 kuukautta olivat ihan hirveitä, samalla kun olivat elämämme onnellisimpia. Toivottavasti teillä nukutaan jatkossa hyvin ja unohdetaan yölliset hiippailut. 🙂
Sehän se paradoksaalista onkin, että samalla on rankkaa, mutta onnellista 🙂 Yöhiippailuiden vähenemistä todella toivotaan!
Mietin itse just tänään koko perheen sairastaessa, että kylläpä pikkulapsiaika onnistuu viemään ihmisestä mehut. Vähän kuin huomaamatta.
Vauva-aika on vielä intensiivisempää, kun pieni ihminen omine tarpeineen on eri tavalla huolehdittava. Ja se parisuhde, sille kun löytäis aina arjen pyörityksessä paikkansa.
Onneksi kuvaat imperfektissä. Matka jatkuu kohti kevättä.
Tuo on muutes totta. Tai ainakin olen saman havainnut, että mehujen häviäminen hiipii puseroon vähän kuin huomaamatta. Sairastelu on tietenkin vielä asia erikseen. Toivottavasti pääsette pian pois sairastuvalta!
Nyökyttelin täällä postausta lukiessani. Koin kolmannen lapsemme vauvavuoden rankkana. Rankempana kuin neljännen. Parisuhdekin oli kovilla kolmosen huutaessa, sairastellessa ja valvoessa. Kaikesta onneksi selvittiin yhdessä.
Mukavaa viikonloppua ja hyviä yöunia!
Kiitos kommentista ja uudesta näkökulmasta, siis vertauksesta neljänteen! Avainsana taitaa olla yhdessä. Mukavaa viikonloppua teillekin koko perheelle! Ja toki katkottomia öitä myös.