On vaarallista perustaa mielipiteensä arkihavaintoihin. Pienellä otannalla saattaa pahimmassa tapauksessa alkaa uskoa yksisarvisiin tai vaikkapa hopeaveteen.
Olen pitkään ollut havaintojeni pohjalta sitä mieltä, että yleisessä asenneilmastossa ihannoidaan ja arvostetaan ohjattuja ja aikataulutettuja harrastuksia. Tuntuu, että yleisesti ajatellaan, että lapsen pitää harrastaa jotain ohjattua.
Hieman kärjistäen voi sanoa, että organisoituja harrastuksia suitsutetaan omaehtoisen tekemisen kustannuksella. Että lukeminen muuttuu harrastukseksi vasta, kun käy lukemassa kaksi kertaa viikossa kokoontuvassa lukukerhossa!
Aika usein kuulee, että lasten väitetään jäävän sosiaaliseen ja taidolliseen paitsioon, jos heitä ei roudata useampana iltana viikossa perheen ulkopuolisen aikuisen vetämän harrastuksen sykkeeseen.
Organisoitujen harrastusten merkityksen korostaminen on välillä harmittanut. Hetkellisesti jopa suorastaan tympäissyt. Toisaalta takaraivossa on jyskyttänyt hetkittäin ajatus siitä, että entäs jos lapset tosiaankin pitäisi viedä jo pienenä jonkin kerhon, seuran tai yhdistyksen jalostettavaksi.
En ole viitsinyt asiasta kovin isosti huudella, koska näkemys on perustunut vain omiin havaintoihin. Mutta eilen Hesarissa julkaistiin Raisa Mattilan artikkeli, joka vahvisti fiilikseni oikeiksi: iso osa vanhemmista ajattelee, että ohjatun harrastuksen puute jättää lapset ”jostakin paitsi”.
Mattilan tekstin luettuani jäin ajatuksiini. Miksi harrastuksen tulisi olla ohjattu ja aikataulutettu ollakseen harrastus? Miksi tuntuu siltä, että omaehtoinen tubettaminen, pienoismallien rakentaminen tai vaikka nuken vaatteiden ompeleminen on vähempiarvoista kuin seuroissa tai yhdistyksissä harrastaminen.
Kaikkia juttuja ei toki voi harrastaa itsenäisesti: hommaan tarvitaan iso läjä samanhenkisiä tai taitojen karttumiseen ohjaajalta syvällistä asiantuntemusta. Toisaalta lapsen ohjattu harrastus antaa vanhemmalle sitä myyttistä omaa aikaa.
Yksi syy saattaa olla, että ei-ohjatut harrastukset eivät erotu päivien juoksussa muusta touhusta yhtä selvästi kuin puuhat, joihin pitää lähteä tiettynä aikana. Kotona harrastettava harrastus ikään kuin laveerautuu osittain muiden kotihommien väriseksi.
Asiaa miettiessäni säpsähdin, kun huomasin, että ajattelen joskus itsekin samansuuntaisesti. Mieleeni palasi erityisesti hetki vuosien takaa. Olin täyttämässä nettityöhakemusta. Muistan tuskailleeni kerro harrastuksistasi -laatikon kohdalla. Voinko kirjoittaa harrastavani valokuvausta ja lukemista, kun panostan niihin vain omaksi ilokseni ja täysin itsenäisesti?
En siis keksinyt kovin montaa hyvää perustelua, miksi harrastuksen pitäisi olla nimenomaan ohjattu. Onneksi Hesarin artikkelissa kaksikin asiantuntijaa toteaa, etteivät hekään osaa tällaisia perusteluita antaa. Ja mikä parasta: haastateltujen asiantuntijoiden mukaan lapset eivät jää mistään paitsi, vaikka eivät osallistuisi ohjattuun harrastamiseen.
Tämä oli minulle huojentava tieto. Ei tarvitse potea huonon vanhemman syndroomaa siitä, että lapset eivät juurikaan harrasta ohjatusti. Samansuuntaisiin johtopäätöksiin päädyin rehellisesti sanoen jo helmikuun alussa tämän Yleisradion jutun luettuani. Artikkelissa hurjalta kuulosti tutkimuksiin pohjaava väite, että ohjattu liikuntaharrastus saattaa jopa vähentää lapsen kokonaisliikunnan määrää!
Kuten vasta blogiin kirjoitin, eskarilaisen harrastus kolmena iltana viikossa oli liikaa sekä hänelle että koko muulle perheelle. Olemmekin palanneet tilanteeseen, jossa kodin ulkopuolinen harrastus nappaa vain yhden illan viikosta. On enemmän aikaa käydä yhdessä luistelemassa, hiihtämässä, kirjastossa tai vaikkapa Lego-laatikolla. Yhdessä!
ps. Jos oikein arvaan, niin selaat päivässä metritolkulla sosiaalisen median syötteitä. Isäkuukaudet haluaisi tarjota muutaman laadukkaan sentin lisämittaa. Onnistuu niin Facebookissa kuin Instagramissakin.
Toinen kiistelty aihe on varmasti samaa tyyliä edustava kysymys, koska lapsi tarvitsee niitä sosiaalisia suhteita muiden lasten kanssa ilman omia vanhempiaan? Niin, koska?
Se ei ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun esikoisen täyttäessä kaksi-vuotta, sain vastata kysymyksiin että koska lapsi lähtee äidin helmoista kerhoon tai päiväkotiin oppimaan sosiaalisuutta? Niin, että mitä? Onko se ohjattu sosiaalisuus parempaa kuin “vapaamuotoinen” sosiaalisuus?
Sama pätee harrastuksiin tai “harrastuksiin”. Jos teet jotain säännöllisesti tai vähemmän säännöllisesti, ohjattuna tai ilman niin onhan se jo jotain, sitähän se on. Harrastelua. Riippumatta vielä siitäkin, että viekö se paljon rahaa vai ei. Onko kallis harrastus parempi kuin ilmainen? Voihan jääkiekkoakin harrastaa ilman, että on tuhansien arvoiset suojat vai onko se sitten luistelua jääkiekkomailan kanssa? 😀 Tässä saa itsensäkin ihan sekaisin mitä enemmän asiaa alkaa pyörittelemään päässään 😀
Oli hyvä kirjoitus!
Kiitos kommentista ja pohdinnasta!
Sosiaalisuudesta kuulee paljon. Omien havaintojeni perusteella se on yleisimmin käytetty argumentti päivähoidon puolesta ja kotihoitoa vastaan. En pysty ottamaan kantaa, kuinka validi perustelu se on. Tutkimuksia en ole lukenut ja omat havainnot perustuvat tällä hetkellä yhden lapsen otantaan. Sehän on kuitenkin selvää, että mikä on oikein sopiva toiselle lapselle, ei sovi toiselle. Voi että kun vanhemmat haluaisivat, osaisivat ja voisivat tässäkin asiassa tehdä päätökset lapsen parasta ajatellen. Sama pätee toki noihin harrastuksiin. Julkinen paine ei ainakaan helpota valtavirrasta poikkeavien ratkaisuiden tekemistä. Ei ainakaan meidän kohdallamme.
Mitenkähän sitä ennen pärjättiin? Mitenkähän ihminen on voinutkaan kehittyä näin viisaaksi kuin se nykyään on, kun ei ollut vielä muutama kymmen vuotta sittenkään näitä kaikenmaailman pienten lasten kehitys-, viritys- ja valmennusvelvoitteita?
Minulle on tullut sellainen käsitys, että pienille lapsille olisi parasta enemmän olla vaan kuin ns. “osallistua”. Lasten stressaamista pitää välttää, kilpailuttamista, suorittamista ja ulkoista motivointia pitää välttää, jotta lapsi saa nauttia rauhassa siitä, mistä tykkää, ja voi tehdä rauhassa sitä mistä tykkää. Jotta lapsella säilyy luontainen, sisäinen motivaatio tehdä ja oppia ja harjoitella. Kyllä ne kouluiässä jo sitten itse pyytävät päästä johonkin ryhmään tai harjoituksiin.
Mielestäni sinulla on oikea suunta 🙂 …
Kiltit, hyvät ihanat vanhemmat: Älkää kiirehtikö. Lapset kehittyvät teistä ja tavoitteista huolimatta, onneksi. Kunhan perusta eli turvallisuus on kunnossa.
Hyvä kysymys! Minä olin kolmekymmentä vuotta sitten maalla asuva ala-asteikäinen. Ei silloin ollut kaveripiirissä kovinkaan montaa, joka olisi harrastanut kodin ulkopuolella säännöllisesti jotain ohjattua. Ihan fiksuja ja pitkälle päässeitä niistä kavereista on silti tullut. Tätä kai tarkoititkin pohdinnallasi.
Noissa bloggauksessa linkkaamissani artikkeleissa kaikkiaan kolme asiantuntijaa on kanssasi tismalleen samaa mieltä. Tiivistettynä voisi kai sanoa, että lainattujen asiantuntijoiden mielestä pieni lapsi tarvitsee harrastusta enemmän vanhemman läsnäoloa. Tähän uskotaan myös meillä.
Ja olen kyllä täysin samaa mieltä, että jossakin vaiheessa tenavat alkavat harrastuksiin mankua! Eskarilaisella on jo sangen selvät merkit havaittavissa.
Kiitos kommentista ja ajatuksista! Hyvää viikonloppua!