Tavallinen aamu. Lastaan perhelogistiikkayksikköömme eskarilaisen, hänen pyöränsä ja itseni. Kun nostan fillaria takakonttiin, kevään aikana sinne kertynyt hiekka ja sora tervehtivät minua.
Eikä koiraverkon etupuolella ole sen siistimpää. Tarkistan eskarilaisen turvavyön, istahdan ratin taakse ja huokaisen melko painavasti: “Meidän pitäisi imuroida auto viikonloppuna!”
“Minä en halua olla imuroimassa”, tulee napakka kuittaus takapenkiltä.
Toissakesänä imurointi oli nelivuotiaalle suurta viihdettä. Viime kesänäkin se oli vielä ihan ok-tekemistä. Mutta nyt vastaus on sama, jonka saan moneen ehdotukseeni: “Minä en halua!”
Muutenkin esikoisen käytetyimpiin lauseisiin on pesiytynyt angstia eskarivuoden aikana.
“Tyhjentäisitkö astianpesukoneen työkalupakin”, käsken muksua kysymyslauseeksi verhotussa muodossa lauantaiaamuna.
“Onko mun pakko?” juniori kieltäytyy verhoten vastauksen ovelasti kysymyslauseeksi. Lopputulos ei ole nyt olennaista, mutta huomautanpa vain, että aterinkorin tyhjennys napsahtaa kuusivuotiaalle korkeintaan kerran viikossa.
Samaa sarjaa käytetyimmistä lauseista edustaa vastaus, jonka saan, kun vaadin poitsin mukaani markettiin metsästämään perheelle ruokaa: “Miksi mun pitää aina lähteä kauppaan!”
Voi poikani, kuinka ymmärränkään tunteesi. Vuosia sitten päätin langata hampaani aina parillisina päivinä. Sen jälkeen iltaisin on ollut aina parillinen päivä.
Miksi mun pitää aina -lauseisiin auttaa yleensä järkevä argumentointi. Joskus en silti malta olla laulamatta vastapalloon Pertti Kurikan nimipäivien euroviisubiisiä: “Aina mun pitää nukkua. Aina mun pitää herätä. Aina mun pitää käydä suih-kus-sa!”
Eskarilainen ymmärtää jo sarkasmin (vai lieköhän tuo ihan puhdasta naljailua). Hän nimittäin tuhahtaa pontevasti: “Älä laula tuota laulua!”
On vielä yksi uhmaan ja omaan tahtoon liittyvä vastaus, jonka kuulemme vaimoni kanssa usein.
“Miksei ikinä” -alku saa usein päätteekseen esimerkiksi sanaparit “osteta karkkia” tai “käydä HopLopissa.”
Tähänkin voin samaistua. Maanantaisin minusta tuntuu, ettei ikinä tule viikonloppua. Ja usein tuntuu, että miksei ikinä ole hetkeä, jolloin kotona kuulisi, että pakastimellakin on ääni?
Ei kaikki kuitenkaan ole negaa. Yksi eskarilaisen käytetyimmistä lauseista on “Mä haluan kaverin!”
Se on mahtava lause ja kertoo siitä, että esikoulu on päässyt tavoitteeseensa. Sosiaaliset taidot todellakin ovat kehittyneet!
Tuo pian koulutielleen kääntyvä napero syö nykyään lähes yhtä paljon kuin minä. Itse kuitenkin heilautan viisarin laatalla seisoessani lähes sataan. Mutta junnun vauhti ja kasvu on sata. Ei ihme, että pöperöä palaa.
Ymmärränkin hyvin eskarilaisen kuudennen vakiolauseen, jonka kuulee lähes jokaisen ruokailun ehtoopuolella: “Mulle jäi nälkä!”
Yhdestä kuusivuotiaan vakiolausahduksista pidän hirmuisesti. Ja sen kuulen lähes joka ilta hänen melkein viimeisinä sanoinaan: “Rakastan teitä kaikkia neljää enemmän kuin maailmassa on tähtiä!”
Isäkuukausien Facebook ja Instagram!
Se on vaan lapsen fiksuutta, kun kyselee ja vastustaa. Ei kai sitä nyt ihan mitä vaan ja milloin vaan kukaan. Pitäähän se olla syy ja perustelu ja oma tahto.
Kun minun lapseni nyt ovat jo aikaa sitten olleet aikuisia, niin jälkeen päin on helppo sanoa, että ei niitä lasten marmatuksia tarvitse joka kerta edes kuulla. Antaa niiden marista, aikansa marisevat. Vaikka on myös jaksettava pitää perhepalavereja, joissa kotityöt sovitaan yhdessä ja perustellaan yhdessä. Kaikkienhan ei ole pakko tehdä kaikkea, joku voi tykätä enemmän astianpesukoneen täyttämisestä ja toinen roskapussin viemisestä.
Sen verran autoritaarisen kasvatuksen kannattaja olen, että lapset eivät ole saaneet minua koskaan määräillä. Vaikka ovatkin vastaan saaneet sanoa. Hyvä että uskaltavat sanoa.
Kiitos kommentistasi!
Kanssasi on tälläkin kertaa helppo olla samoilla ajatuksien valtateillä. Tähänhän liittyy se “hauska” ristiriita, että usein tulee toivoneeksi, että lapset eivät kapinoisi ja ehdollistaisi niin paljon. Ja samaan aikaan haluaa todellakin, ettei lapsista kasvaisi liian helposti ohjailtavissa olevia, vaan asioita ehdollistavia ja tarvittaessa rohkeastikin eri mieltä olevia.
Kuusivuotiaan kanssa voi onneksi jo yleensä keskustella niin, että pääsee perustelemaan. Usein se auttaakin. Täytyy silti tunnustaa, että ihan joka käänteessä ei jaksa. Ja silloinhan tiedossa useimmiten on kitinää. Ja kyllä sen todellakin pitää välillä antaa mennä päästä läpi.
Mukavaa kesää sinulle!