Muistatko, kuinka me suomalaiset odotimme kesää vuonna 2017?
“Ehkä ensi viikolla!”
“Kyllä se tulee!”
“Nyt on selvät merkit!”
Hetki tuntui olevan käsillä. Useinkin. Mutta ei se sitten ollutkaan.
Loppuvuodesta 2016 syntyneen kuopuksemme ensisanojen odottaminen on kulkenut samaa rataa. Itse näin västäräkkejä puheessa jo, kun taapero alkoi toistella tavuja: “ta-ta-ta”. Pääskysestä ei päiväkään -hetki koitti, kun tyttö sanoi ihan selkeästi “ihi”.
Ikävä kyllä, ei yksi pääsky kesää tee. Eikä yksi “ihi” ensisanaa.
Ihi-äännähdyksestä ehti kulua kuukausia, kunnes taapero viimein viime viikolla oppi ensimmäisen sanansa.
Pettymyksekseni ensimmäinen sana ei kuitenkaan ollut isi. Kaikkein yleisimmin lapset taitavat aloittaa verbaalisen kommunikointinsa äidillä, mutta vaimokaan ei tällä kertaa saanut kunniaa.
Keskimmäisemme lähes ensimmäinen sana oli hänen isoveljensä nimi, mutta kuopus skippasi molempien vanhempien sisarustensa nimetkin.
Hienotunteinen muksu. Ei halunnut nostaa ketään perheenjäsentä ohi muiden.
Olen ainakin rivien välissä kertonut useampaankin otteeseen, että kuopus on e-rit-täin vahvatahtoinen. “Anna” tai “minä” olisivat sopineet hyvin hänen sanakirjansa avaussanoiksi.
Mutta ehkä vielä paremmin vahvatahtoiselle sopii sana, jonka pikkuisemme ensimmäisenä oppi. Hän nimittäin oppi sanomaan ensimmäisenä, ta-DAA, oman nimensä!
Jos ensimmäinen lapsen oppima sana on äiti tai isä, koti täyttyy kysymyksistä: “Kuka minä olen?” tai “Kuka tuolla on?” Tavoitteena on tietenkin saada pieni vastaamaan. Vastauksen hellyttävyys on vain puolet kyselemisen motiivista. Toinen puoli tulee siitä ilosta, joka hehkuu taaperosta, kun hän huomaa osaavansa.
Kysymyksiä on kuultu paljon nytkin, mutta hieman eri muodossa: “Kuka sinä olet” ja “Mikä sinun nimesi on?”
Vastaus on kerta toisensa jälkeen yhtä lutuinen!