Kunnassamme järjestettiin tänään aamulla erikoinen retriitti. Joukko aikuisia kokoontui koulun pihamaalle hieman vaiteliaina päivittelemään toisilleen ajan kulumisen nopeutta.
Koulut siis alkoivat.
Esikoisemme on yksi Suomen noin 61 000 uudesta ekaluokkalaisesta. Eilen illalla kotona oli ilmassa mukava sekoitus innnostuneisuutta ja jännitystä, mutta määrällisesti pysyttiin kohtuudessa. Suuria kysymyksiä juniorilla ei tuntunut olevan tulevaan koulunaloitukseen liittyen. Mitä nyt pohdiskeli, että pitääkö heti alusta lähtien viitata, jos on asiaa.
Veimme poitsin kouluun neljäveen ja yksiveen kanssa. Suuria tuntemuksia ei näkynyt kenenkään perheenjäsenemme olemuksessa. Tai no, neljävee oli kyllä selvästi turhautunut, koska ei päässyt testaamaan pihan suurinta kiipeilypyramidia.
Esikoisen koulun alkaessa pitäisi kai olla liikuttuneessa mielentilassa.
Minulle tunne iski puoli tuntia koulun pihasta lähtemisen jälkeen, kun menimme pienempien kanssa kauppaan.
Venytin ensimmäistä kertaa ikinä kuopustamme kauppakärryistä painamaan hevi-osaston puntarin nappia. Silloin se fiilis iski: “Ei herran jestas, aivan juurihan minä venytin poitsia samalla tavalla ja nyt se plaraa Aapista yhdeksän vuoden yhteiskuntapalveluksen aloituspäivänä.”
Ellei kuopus olisi kihertänyt ääneen, kun tajusi tarran tulostuvan hänen punnitsemanaan, olisi saattanut nieleskelyttää.
Koululaiset eivät kerro kuulumisia
Iltapäivällä koulun pihalla luoksemme asteli rento ykkösluokkalainen. Kun kysyin, että mitenkäs meni, sain melko tyhjentävän vastauksen: “Koululaiset eivät kerro kuulumisiaan!”
A-haa!
Kotiin pyöräillessä politiikka onneksi muuttui ja isäkin alkoi ymmärtää ensimmäisen päivän tapahtumia.
“Meidän piti etsiä Aapiset kirjastosta piilosta. Ope näytti sellaisia vihjeitä ja sitten meidän piti löytää ne kirjat.”
“Me ajettiin yhdellä välkyllä yhtä tyttöä takaa. Tai en minä kauaa ajanut, kun huomasin, ettei se tyttö tainnut tykätä siitä leikistä.”
“Yksi välkky oli puoli tuntia pitkä!”
“Minusta päivä tuntui tosi pitkältä ja tosi mukavalta. Se on mukavaa, kun ensin on tunti, sitten välitunti ja sitten taas tunti. Se on sillä tavalla vaihtelevaa.”
“Mä sanon välitunteja muutes välkyiksi.”
“Lihakeitto ja leipä oli hyvää. Leipä oli sellaista vähän kuin limpusta leikattua.”
“Me saatiin itse valita paikat. X:n viereen tuli ruuhka, joten en päässyt siihen. Mutta pääsin Y:n viereen. Toisella puolella on tyttö.“
“Miksi jotkut yläastelaiset kiusaa pienempiä?”
“Se ei muutes ole yläaste. Se on yläluokka.”
“Ensimmäisellä välkyllä me katsottiin rajat. Toisessa suunnassa rajana on kiipeilyteline. Ja toisessa suunnassa toinen kiipeilyteline. Kolmannessa suunnassa jalkapallokenttä.”
“Mä vakoilin välkyllä vähän muiden leikkejä. Yritin silleen katsoa, että mitä muihin luokkiin menneet eskarikaverit tekivät.”
“Meille tuli läksyä – pitää etsiä Aapisesta joku kiva kuva!”
Raskainta neljäveelle
Ekaluokkalainen itse oli siis eilen ja tänään varsin reippaissa fiiliksissä.
Ja isäkin selvisi melko vähin kosteusvaurion. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa neljäveestä. Kun tulimme aamulla koululta ja kaupasta, hän puhkesi aivan selvään itkuun: “Mulla ei ole enää yhtään kaveria. Kaikki ovat menneet tänään kouluun tai eskariin.”
Lausetta säesti pitkä lista kavereista, joiden kanssa kesällä on leikitty. Yritin lohduttaa, että kerhot alkavat melko pian ja siellä on päivisinkin kavereita. Taisin myös mainita jotain itsestäni ja nuoremmasta siskosta.
Reaktiosta päätellen lohdutti kuin inttileskelle lähetetty poikakaverityyny.
Meillä oli aikoinaan aivan sama tilanne pikkusiskolla, kun esikoinen lähti kouluun. Reilun viikon hän lähestulkoon istui ikkunan ääressä (josta näkyy koulun pihaan) ja odotti toista kotiin. Jossain vaiheessa hän oivalsi, että vau, nythän saakin leikkiä just niitä leikkejä mitä haluaa ja tehdä omia juttuja. Vasta siinä vaiheessa alkoi hänen todellinen luonne tulla esille. Hiljaisempana ja alistuvampana hän oli aina mennyt isomman mukana.
Oi, kiitos, että jätit kommentin! Nuoremman tuska nimittäin on jatkunut joka päivä. Ehkä hieman laimentuneena, mutta selvästi esiintyvänä kuitenkin. Mutta eihän tässä ole koulua vielä käyty kuin viikko. Mielenkiintoinen myös tuo kertomasi todellisen luonteen paljastuminen – en yhtään ihmettele, jos kyseessä on tosiaan ollut sisaruksista se väistyvämpi!