Tiedän. Olemme etuoikeutettuja. Kaikki on niin hyvin, että allergioistakin perheeseemme on osunut oikeastaan vain ainoa hyödyllinen allergia. Kuulumme siihen sinisen planeetan muutaman prosentin vähemmistöön, jolla kaikki on hyvin.
Siitä huolimatta, tai juuri siksi, kehtaan marista harrastusvalintojen vaikeudesta.
Kun esikoisemme tanssiharrastuksen talvikausi päättyi keväällä, hän ilmoitti jo ennen kevätnäytöstä: “Ensi syksynä en halua tanssia. Haluan pelata jalkapalloa.”
Näytöksen jälkeen aihe onkin sitten kimpoillut puheissa kuin pallot Lotto-koneessa.
Peruskysymys kuuluu tietenkin, että mitä lapsi haluaa harrastaa?
Vastaus puolestaan riippuu ihan päivästä: Tänään puhutaan tanssin jatkamisesta, huomenna jääkiekosta, ylihuomenna tiedekerhosta… Seuraavana päivänä pikkumies ei halua pelata ainakaan jääkiekkoa, koska “en pidä toisten tuuppimisesta”.
Mitä harrastus antaa?
Vanhempana mietin kuinka todennäköisesti harrastus johtaa rahakkaaseen ammattiin millaista vastapainoa harrastus tarjoaa koululle.
Eskarivuosi lastasi vanhemmuuden kärryyn kaksi oppia. Harrastuksia ei saa ensinnäkään olla liikaa. Niiden pitäisi ladata akkuja, ei suinkaan kuluttaa energiaa.
Toisaalta eskari itsessään oli raskasta. Ykkösluokka on kuulemma vielä raskaampi. Millainen ja kuinka usein toistuva harrastus keventäisi kokonaiskuormaa?
Tästä ajatuksesta on helppo hypätä mietteeseen siitä, että mitä harrastus ylipäätään antaa lapselle? Itse näen lapsen kaverisuhteet yhtenä tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi olisin valmis notkumaan jäähallin lehtereillä kolmena iltana viikossa. Pitäisikö kysellä kavereilta, mitä heillä on syksyn harrastussuunnitelmissa?
Kirjoitinko, herra paratkoon, kolmena iltana? Ainakin kahtena. Se kaikki on pois perheen yhteisestä ajasta. Harrastuksen on syytä antaa lapselle paljon, että perheemme on valmis tällaiseen uhraukseen!
Taitoluistelussa ja viulunsoitossa tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan viimeistään rakenneultran jälkeen.
Monissa muissakin lajeissa todella aikaisin. Totta kai ajatus kalvaa vanhempaa: jos lapsi ei pääse tarpeeksi aikaisin harrastuksen pariin, osa ovista saattaa jo olla tulevaisuutta ajatellen kiinni.
Mutta mitä sitten? Ne samat ovet sulkeutuvat – tai pysyvät auki – myös siinä tapauksessa, että lapsi harrastaa harrastushyppelyä ja kokeilee vuoden sitä, toisen tätä.
Entäpä sitten eurot? Perheellämme ei ole varaa kartingiin, mutta soittimeen tai jääkiekkoon ehkä. Jatkaisimmeko kuitenkin hyväksi havaitulla linjalla, jossa perheen yhteinen hiihtolenkkikin voidaan katsoa harrastukseksi?
Esikoisen harrastuksia pohtiessa katse kääntyy myös kahteen nuorempaan. Jos vanhempien resurssit vielä esikoisen kohdalla riittäisivätkin vaikkapa jääkiekkoon, niin mikä on tilanne, kun perheessä muutaman vuoden kuluttua on kolme harrastavaa lasta? Mistä eurot ja tunnit sitten irrotetaan?
Ahdistaa!
Ei ihme, että vaimo asiasta keskustellessamme parahti tuskaisesti: “En minä tiedä, soita jollekin muulle!”
Isäkuukausien Facebook ja Instagram – olet tervetullut seuraamaan perheemme edesottamuksia!
Meillä esikoinen (13v) aloitti luistelukoulussa 2,5 vuotiaana ja on ollut jääkiekkojoukkueessa 5-vuotiaasta lähtien. Into treenata ja pelata on iso. Ennemmin maksan ne sataset hyvästä harrastuksesta ja mies käyttää aikaa valmennukseen, kuin katselemme pojan hengailua paikallisessa kauppakeskuksessa. Sama tytön kohdalla. Jalkapallo tuli lajiksi kaksi vuotta sitten ja nyt vuosia jatkunut voimistelu päättyi futiksen viedessä voiton. Parasta tässä on se, että äitikin sai harrastuksen itselleen jalkapallosta, sekä pelaajana että tytön joukkueenjohtajana. 💪💪💪 Kannattavia sijoituksia siis. -Katta /Arki(paska)ruokaa
Olipa mukava, että jätit kommentin!
Mainitsit monta asiaa, jotka harrastuksissa voivat mennä hyvin. Ja silloin, kun nuo menevät hyvin, niin onhan se kaikille ilo. Ja iso ilo, eikä se käytetty raha ja aika varmasti tunnu huonolta sijoitukselta.
Vertailu kauppakeskushengailuun on tyly, mutta ei epärealistinen. Sen myönnän.
Esikoisenne on harrastanut jo niin pitkään, etten malta olla kysymättä: oletko huomannut, että harrastus olisi jossakin vaiheessa ollut raskaampi kuin jossain toisessa vaiheessa? Vai onko harrastus aina ollut ehdottoman selkeästi vastapainoa kouluhommille tarjoava?