Ekaluokkalainen on huudellut minut hereille useampanakin yönä, koska hänen huoneessaan on tuntunut olevan creeppereitä tai teleporttaajia. Pelon poispuhumisessa keskellä yötä on auttanut verraten paljon, että olen tiennyt, mitä creepperit ja teleporttaajat ovat!
Ne ovat vihollisia mainiossa Minecraft-pelissä. Tunnen oliot, koska olen pelannut kyseistä peliä lapsen kanssa. Ja lukenut hänelle peliin liittyviä kirjoja.
En ymmärrä nykyään läheskään kaikkia ekaluokkalaisen käyttämiä sanoja. Pelitermit on onneksi suhteellisen helppo ottaa haltuun pelaamalla itsekin. Niiden tunteminen auttaa myös koululaisen ja tämän kavereiden välisten keskusteluiden hahmottamisessa. Ainakin tällä hetkellä leijonan osa kaveriporukan jutuista kun tuntuu koskevan pelejä.
Vain osallistumalla ymmärtää
Paras syy lasten kanssa pelaamiseen onkin, että se on ainoa tapa ymmärtää maailmoja, joissa lapset viettävät vapaa-aikaansa.
Samalla voi miettiä, onko ympäristö lapselle sopiva. Oikein valistunut vanhempi tutkii pelin tietysti etukäteen. Minun kellossani tunnit eivät ole tähän riittäneet, vaan olemme vaimon kanssa luottaneet ikärajoihin ja pelihetkissä läsnäolemiseen.
Aina peli itsessään ei ole se, minkä sisällöstä vedän palkokasvin nenääni. Lapsen pelaamista jonkin aikaa seuraamalla tai mukana pelaamalla näkee varsin nopeasti myös sen, miten peli tyrkyttää mainoksia, pelin sisäisiä ostoksia tai kolmansien osapuolten ohjelmien latauksia.
Monissa mobiilipeleissä mainoksista pääsee eroon ostamalla pelin maksullisen version. Ikävä kyllä ei aina.
Kun ekaluokkalainen sai ensimmäisen puhelimensa, linjasimme vaimon kanssa, että se ei ole peliväline. Pidimme asiasta kiinni jouluun saakka. Silloin katsoimme, että poika on tarpeeksi kypsä pääasiassa ulkona pelattavaan Pokemon Go:hon ryhtyäkseen. Niinpä joulupukki vastasi lapsen kuukausia kärttämään aiheeseen lahjakortilla:
Asensin Pokemon Go:n hieman vastentahtoisesti itsellenikin. Kannatti kyllä. Opin muutamassa päivässä pelistä sen, mitä tarvitsen asiasta lapsen kanssa jutellakseni.
Lisäksi opin muutakin.
Pokemon Go:ssa pelaamiseen tarvitaan pelin omia palloja. Ne ovat kuin kertakäyttöisiä haaveja: kun peliin ilmestyy Pokemon, sen voi yrittää napata itselleen heittämällä olentoa pallolla. Pallot loppuvat usein kesken. Lisää voi hankkia jossain määrin vaivalloisesti pelistä itsestään tai ostamalla oikealla rahalla.
Pelailin “Poksua” eräänä iltana yksikseni heti joulun jälkeen. Yhtäkkiä eteeni tuli paras siihen mennessä näkemäni Pokemon, mutta minulla ei ollut palloja. Olisi ollut melko houkuttavaa ostaa parilla täppäyksellä lisää palloja ihan oikeaa rahaa käyttäen.
Olin varsin mielissäni, kun pystyin selittämään tilanteen etukäteen lapselle: ei pidä ihmetellä, pettyä tai suuttua, jos hyvä Pokemon tulee esiin, kun palloja on vähän tai ei ollenkaan. Se taitaa kuulua peliin ja ennen kaikkea sen ansaintalogiikkaan.
Vaikkei pelien syvään päähän hyppäisikään, vanhemman kannattaa uida pelialtaassa ainakin käsipohjaa. Edellä kuvattu pelien toiminnan ymmärrys on arvokasta myös silloin, kun lapsi kohtaa ongelman ja ehkä jopa turhautuu siihen. Ei voi auttaa, jos ei ymmärrä ongelmaa.
Peli vanhemman puhelimessa mahdollistaa pelaamisen myös puhelimettomalle pikkusisarukselle
Pokemon Go on avannut silmiäni myös toiselle asialle: nelivuotiaalla ei ole vielä omaa kännykkää, mutta pelaamme hänen kanssaan yhdessä puhelimellani. Näin pienempikin ymmärtää pelistä paljon. Tai paremminkin tarpeeksi.
Tarpeeksi siitä näkökulmasta, että neljävee voi jutella pelistä isoveljensä kanssa. Ja kuten peleillä näyttää olevan tapana, myös Pokemon Go on tullut isoksi osaksi lasten leikkejä. On vallan mukava seurata, kuinka vanhempi lapsi esittää olohuoneen matolla Pokemonia ja pikkusisko yrittää saada hänet kiinni Hama-helmistä askarrellulla Pokemon-pallolla.
Lue myös:
Google family link – lapsen puhelimen paras kaveri, ainakin vanhemman mielestä