Mikä on paikka, jossa parasta ennen -päiväyksensä ohittaneiden konvehtien tuhoamisen voi joukkoistaa? Paikka, jossa voi hävittää hieman palaneen kuivakakun jopa bioroskistakin ekologisemmin? Paikka, jossa juhlista jääneet leivonnaiset katoavat salaperäisesti, mutta tehokkaasti?
Työpaikan kahvihuone, tietenkin! Kokemusteni mukaan siellä häviävät jopa lihaliemikuutiot (totta se on, tästä lisää postauksen lopussa).
Olen hörppinyt piristävää juomaa elämäni aikana jo aika monessa kahvihuoneporukassa. Edelle kirjoitettu on pätenyt ihan jokaiseen. Lähes yhtä monessa yhteisössä olen huomannut, että leipomuksien menekki pienenee, kun kertoo lasten osallistuneen leipomiseen.
Miksi näin?
Onko lasten kanssa leivottu huonompaa? Syötkö sinä lasten leipomaa?
Olen kaikessa leipomisessa esikoululainen tai korkeintaan ykkösellä. Sen verran olen kuitenkin jauhoja pöllyyttänyt lasten kanssa, että tiedän miten homma menee: jos pikkuleipurin kädet eivät välillä eksy suuhun, jotain on pahasti pielessä.
Torttutäytteen annosteluun tarkoitettu lusikka on joskus saattanut pudota lapsen syliin ja sillä on kuitenkin täyttötyötä jatkettu. Kaksivuotiaan body on leipomussession jälkeen aivan jauhoissa. Leipomuksienkin voi siis olettaa kontaminoituneen bodyn kankaasta (ja siinä bodyn etumuksessa olevasta viikon ruokalistasta)…
Esimerkkejä löytyy. Turha väittää, että lasten kanssa leipoessa hygieniataso olisi sama kuin huolellisen aikuisen väsätessä macaroneja klassisen musiikin tahtiin.
Mutta onko väliä?
Niin kauan kuin kyseessä on uunin kautta tarjoiltavaksi tuleva herkku, niin mielestäni ei mitään väliä! Tai ehkä kuitenkin sen verran, että on kohteliasta kertoa, että herkut on loihdittu yhdessä nassikoiden kanssa. Se on hienovarainen tapa antaa hiusvaroitus.
Miksi asialla ei sitten ole merkitystä? Uunitus tietenkin tappaa suurimman osan pöpöistä. Toisaalta ainakin lapsiperheissä kaikenmaailman bakteereita ui tupaan joka suunnasta muutenkin sellaista tahtia, ettei yksi hieman väljemmissä olosuhteissa väsätty pulla tai piirakkapala heilauta tilannetta mihinkään suuntaan.
Palataanpa lopuksi vielä niihin lihaliemikuutioihin. Kuinka sellaiset voivat hävitä kahvihuoneessa?
Ison työpaikan kirjoittamaton sääntö kuului, että työmatkalta pitää tuoda jotain kahvihuoneeseen maisteltavaksi. Kollegat kävivät Pekingissä. Lentokentältä oli ostettu kiireessä suhtellisen halpa, mutta iso karkkipussilta vaikuttava tuliainen. Kun pussi sitten aukaistiin kahvihuoneessa, alkoi pienimuotoinen kakominen: nyt on erikoista herkkua.
Niin vain nekin “herkut” hiljalleen pussista vähenivät.
Sitten taukotilan sohvalle istahti kiinalainen kollega, joka alkoi tutkia pussia. Hän kysyi hämmästyneenä, että miksi täällä tällaisia on? Joku selitti käytännön. Kollega repesi nauruun ja kertoi, mitä nätteihin papereihin pakatut “makeiset” ovatkaan. Tiivistettyä keitinlientä. Lihalientä. Suomeksi siis ihan lihaliemikuutioita.
Ps. Miksi kirjoitan tästä juuri nyt? Vastaus löytyy edellisestä postauksesta. Meillä on innostuttu hapanjuurileivonnasta. Sen työvaiheet ovat yksinkertaisia. Lapset auttavat mielellään. Vaadin aina, että kädet tulee pestä ennen auttamista, mutta aniharvoin jaksan valvoa pesuhuolellisuutta. Luotan uunin lämpöön!