Lasten kanssa hautajaisissa

Mummuni siunattiin hiljattain haudan lepoon. Olimme saattamassa hienoa ihmistä viimeiselle matkalleen koko perheenä. Mukana olivat siis noin kaksi- ja nelivuotiaat lapsemmekin. Myös kaksi- ja kolmevuotiaat serkut elävöittivät surujuhlaa omalta osaltaan.

Etukäteen mietin hetken, että pitäisikö lapset jättää kotiin. Aiheuttavathan tuon ikäiset ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Toisaalta nelivuotiaan kysymystulva saattaa vyöryä noin harvinaisen kokemuksen jälkeen massiivisena kuin suomalaisten joukko ilmaisten ämpäreiden lähellä.

Onneksi lapset olivat mukana. Olen sataprosenttisesti tätä mieltä. Siitäkin huolimatta, että kolmivuotias kutsui pappia Batmaniksi ja arkkua aarrearkuksi. Siitäkin huolimatta, että serkukset purkivat istumisesta patoutunutta energiaa muistotilaisuuden lopussa juoksemalla pitkin seurakuntatalon käytävää nelivuotiaan toimiessa lähettäjänä huutaen “one – two – three – SEVEN!” Siitäkin huolimatta, että poikamme totesi kirkossa isoon ääneen papin puheen aikana, että eihän täällä kukaan itke. Ja siitäkin huolimatta, että muistojuhlassa poika ihmetteli samaisen papin puheen aikana, että koska päästään kerroskakulle ja kahville.

Tärkein syy tyytyväisyyteni on tieto, että mummuni olisi ehdottomasti halunnut pikkuväen olevan läsnä. Hän piti lapsista. Viimeisinä elinvuosinaan, kun muisti oli jo haperoitunut, hän muisti useamman kerran lasten vierailut todeten, että kai heillä vanhempansakin oli mukanaan.

Nelivuotiaamme on prosessoinut mummun kuolemaa yllättävän paljon. Hän on kysellyt eri näkökulmia ja jopa lohduttanut vanhempiaan yrittämällä keksiä hyviä puolia kuolemasta. “Se mummun kuolemassa on ainakin hyvää, että mummu saa nyt levätä kunnolla.”

Poika on myös kysynyt usein, että onko sinulla iskä vielä kovasti ikävä mummua.

Hautaaminen varmasti konkretisoi asiaa, ehkä liikaakin, mutta antoi myös vastauksia. Ja olihan se symbolisesti vahvaa, kun lapsenlastenlapset pudottivat hautaan kukkaset.

Näin hautajaisten jälkeen voi todeta, että kyllä tuon ikäiset aiheuttavat ääntä, elämää ja keskeytyksiä. Hyvä niin. Ne ovat elämän jatkumisen merkkejä.

Pojan tapa käsitellä surua on avannut uusia ajatusmalleja vanhemmillekin. Hautausmaalla seniorijuniori pohti, että jos hän heittäisi tarpeeksi korkealle lumipallon, niin se pilvi särkyisi, jonka reunalla mummu nyt on ja mummu putoaisi takaisin seuraamme. Totesin, että ei se taida niin mennä. Poika siihen, että hän uskoo niin. Eipä auttanut kuin todeta, että sinä saat uskoa niin. Ei näitä asioita kukaan tiedä oikeaksi tai vääräksi. On vain uskomuksia, ajatuksia ja kauniita muistoja.

ps. Jälleen kerran kirjasto on helpottanut vaikeasta asiasta lasten kanssa juttelemista. Nämä olivat ainakin nelivuotiaan kanssa keskustelemiseen todella hyviä “välineitä”: