Jonkin aikaa sitten seniorijunioria vaivasivat pohdinnat siitä, mitä on ihon alla. Emme onneksi sännänneet internettiin, vaan vaimo totesi, että katsotaanpa seuraavalla kauppareissulla mitä kirjastosta löytyisi aiheeseen.
Kirjaston puolituttu täti kantoi asiaa kysyttäessä nipun kirjoja tiskille. Plarasin nopeasti muutaman läpi koettaen arvioida, missä tiedon määrä olisi suhteessa sopiva vastaanottajan lähtötasoon. Otimme lopulta mukaan kolme kirjaa, jotka olivat loistava vastaus juniorin kyselyihin.
Paras valinnoista oli Minä ihminen – ihmeellinen ikkunakirja (Lorimer, Lawrence T.), jossa ihmistä pääsi “kuorimaan” kerros kerrokselta, Osa sivusta oli läpinäkyvää muovia, jonka alta kuulsi läpi aina pari seuraavaa kerrosta. Iho, luut, lihakset, ruuansulatus, hermosto ja verenkierto tuli selitettyä ja luettua lapselle. Tuntui hyvältä, kun junnu totesi illalla: “Olipa hyvä kirja, nyt tiedän mitä on meidän sisällä.”
Tällä viikolla muistini virkistyi kirjastojärjestelmän hienouden suhteen luettuani Hesarista kolumnin lasten kirjoista. Tekstin houkuttelemana piti tietenkin tutustua Pija Lindenbaumiin. Suomennettuja teoksia löytyi kotikunnan hyllystä hakuvaivalla. Loistavaa!
Muutenkin kirjasto on kansallispuistojen ohella yksi niistä harvoista paikoista, joissa vierailemalla voi pienentää verojen maksamisesta aiheutuvaa puristavaa tunnetta. Pidän nykysuuntauksesta, jossa kirjastoja on kehitetty olohuonemaiseen suuntaan. Ja niin pitää poikakin. Hänestä on mukavaa paitsi valita kotiin kirjoja (ja DVD-levyjä!) myös kokeilla kirjastosta löytyviä pelejä.
Kirjastossa hiljaisuus -lappujen katoaminen on toki muutoinkin lapsiperheen mieleen. Seniorijuniori esimerkiksi tykkää seisoa pienellä kirjaston jakkaralla ja siirtää itse kirjansa lainausautomaatin punaisena hehkuvan lukulaitteen alle. Aivan ilman keskusteluja ja pientä onnistumisen elämöintiä tuosta tilanteesta olisi hankala selvitä.
Meidän tapauksessamme bonuksena on vielä se, että kirjasto sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Hissin tilaaminen kun on vielä yksi kirjastokäynnin kohokohdista.
Itsekin olen jälleen löytänyt kirjaston ja onhan se vaan mahtava keksintö!
Viimeisimmästä kommentista tuli mieleen, että juuri siipalleni kerroin, kuinka lapsena oli jännittävää, kun Ylivieskan HalpaHallissa oli liukuportaat ylös. Alas piti juosta portaat ja yhden HalpaHalli-reissun aikana ehti muutamaan otteeseen testata portaat. Vielä jännittävämpää oli, kun maalaisjuntit pääsivät 6. luokan luokkaretkellä Tampereen Koskikeskukseen. Taisi olla se näköalahissi shoppailua jännittävämpää koko luokasta. 😉