Robert Baden-Powellin eli partioliikkeen kehittäjän ajatuksista yksi elinvoimaisimmista on ritariajoista ammennettu ohje päivittäisen hyvän työn tekemiseen. Idea on hyvä. Aina vain ei ole helppo keksiä, kuinka kiireisessä lapsiperheen arjessa ehtisi jakamaan hyvää, varsinkaan oman perheen ulkopuolelle.
Yksi helpoimmista tavoista on lasten vieminen vanhainkotiin. Mummuni asuu ehtookommuunissa. Sanoin on hankala kuvata, kuinka paljon hän piristyy, kun perheemme käy tervehtimässä. Esimerkki tältä päivältä: menimme vierailulle viiden aikoihin iltapäivällä. Mummu makasi sängyssään ja kertoi odottelevansa, että joku tulisi auttamaan iltatoimissa. Fiilis oli alakuloinen ja kieltämättä iltainen. Kun lähdimme kolme varttia myöhemmin, mummu saattoi meidät niin pitkälle kuin pystyi talon sääntöjen varjolla, halasi ja jäi heiluttamaan. Tunnelma oli täysin saapuessamme vallinneen vastakohta.
Miten se voikin olla, että tuolla käynti tuntuu aina etukäteen ikäänkuin velvollisuudelta ja jälkikäteen niin käsittämättömän hyvältä? Mielenkiintoista on myös se, että mummun lähimuisti lienee kutistunut niin sanotusti muutamaan kilotavuun – hän puhuu samat asiat moneen kertaa ja kysyy, että mitkäs ne näiden lasten nimet olivatkaan. Mutta silti jälkikäteen hän kertoo äidilleni, että kaksi lasta on käynyt häntä tapaamassa ja eiköhän niillä ollut vanhemmatkin mukanaan!
Mummun treffaamista en pidä varsinaisena päivän hyvänä työnä. Mutta vanhainkodissa päivän hyvä työ on käsittämättömän helppo tehdä. Antaa vain lasten juosta pitkin käytäviä. Henkilökunta on tämän hyväksynyt ja vanhusten ilmeet eivät juuri jätä tulkinnan varaa – he pitävät kirmailevista lapsista! Penskat ovat myös ujostelusta huolimatta sen verran rohkeita, että käyvät usein sanomassa käsipäivääkin, kun joku vanhus sitä pyytää. Aiheuttaa leveitä hymyjä elämän uurteisiin. Ikävä kyllä välillä tulee mieleen, että lieneekö päivän ainoat hymyn aiheet joillekin.
Hyvä esimerkki lyhyestäkin lasten näkemisestä on mummuni kollega, eräs Anja. Hän purskahti kerran itkuun nähdessään pienemmän lapsemme kengät. Hetken nyyhkyteltyään Anja kertoi, ettei hän ole nähnyt niin pientä kenkää sitten nuorimman lapsensa ensivuosien!
Tänään Anja kyseli niin ikään lasten kuulumiset ja kiitteli jälleen, että mukava nähdä lapsia. Vanhemman sydäntä lämmitti, kun hän totesi, että kyllä tuon ikäisissä työtä piisaa. Vankalla elämänkokemuksella tuo nainen myös loi jaksamista minulle ja vaimolle toteamalla, että eivät ne kauan tuolla tavalla juoksentele, että hetken vain ovat noin pieniä.