Tämän postauksen aloitusotos on kuvattu kuudes syyskuuta. Siitä tehtiin myös pikaviestimen kautta sukulaisille lähtenyt versio, jossa kuvaan oli liitetty teksti: “Ensimmäinen kokonaan itse lukemani kirja!”
Miten tässä näin kävi? Missä vaiheessa vasta joulukuussa viisi täyttävä tyttönen otti kirjaimet haltuunsa niin, että lukee kokonaisen Pupen?
Sanotaan, että on sukuvika, jos suksi ei luista. Ilmeisesti on myös sukuvika, jos lukeminen luistaa. Vanhin ja keskimmäinen oppivat niin ikään lukemaan aikaisin, mutteivät – herran tähden – sentään nelivuotiaina.
Kuopus on tavaillut sanoja pitkään ja tykännyt kirjoittaa puolituttuja sanoja niin paperille kuin tietokoneellekin: äiti, isä, Eeli, mummu, mummi, pappa, Emilia… Kevättalvella esikoinen piti hänelle myös koulua, jossa opeteltiin lukemaan. Sen koulun oppimäärä sisälsi kuitenkin vain esikoisen Pikkumetsän Aapisesta kolme ensimmäistä kirjainta. Sen jälkeen tavujen harjoittelu ei kiinnostanut oppilasta eikä opettajaa.
Isänä haluaisin tietenkin uskoa itsetuntoani pönkittäen, että sohvan nurkassa vietetyillä runsailla yhteisillä lukuhetkillä on ollut vaikutuksensa lukutaidon oppimiseen.
Niin tai näin, lukutaito hiipi kuopuksen puheeseen hiljaa kuin lapsi vanhempiensa huoneen ovelle aamuyöstä. Syyskuun alussa taito riitti kokonaisen pikkukirjan sisäistämiseen. Hieman surkuhupaisaksi asian tekee se, että lapsen puheesta puuttuu edelleen R. Hän osaa lausua ärrän korostetusti päryyttäen sanojen alussa, mutta puheeseen pärinäkirjain ei vielä osu. Kuopus itsekin toteaa aika ajoin varsin sympaattisesti, että ärrän sisältävien sanojen lukeminen on hankalaa, koska se on vielä vaikea kirjain sanoakin.
