Kaupallinen yhteistyö Lasten oman kaupan kanssa.
Frozen – Kevät tulee, Olaf!
Frozen on lapsillemme jotain salaperäisen kiehtovaa. Emme ole katsoneet tai lukeneet Annan ja Elsan edesottamuksista, mutta varsinkin koulutaipaleensa hyvään vauhtiin päässyt serkkutyttö on kyllä välittänyt vaikutteita. Niinpä sohvamme parhaassa nurkassa oli havaittavissa kihelmöintiä, kun pääsimme kääntelemään Kevät tulee, Olaf! -kirjaa. Ja totuuden nimissä on myönnettävä, että viisivuotias karkasi jo etukäteen lehteilemään kirjaa useaan otteeseen, vaikka yritimme säästellä teosta yhteiseen lukuhetkeen.
Tarina on suorastaan surkuhupaisa, sillä siinä Olaf-lumiukko odottaa sympaattisen kärsimättömänä kevään tuloa. Odotukset ovat korkealla, mutta krookuksien ja auringon lämmön sijaan havaintoja kertyy enemmänkin lumikuuroista ja jäästä. Kuulostaa hyvin tutulta, mutta Isäkuukausien tietojen mukaan kirjan käsikirjoitusta ei kuitenkaan ole laadittu tänä keväänä Ilmatieteenlaitoksella.
Kirja on napakka ja lämminhenkinen. Kieli on mielestäni hyvin tavanomaista juuri tällaisille teoksille, joissa liikkuvasta kuvasta tuttuja juttuja tuodaan painettulle paperille.
Kirja oli sekä kolme- että viisivuotiaan mielestä “ihan hyvä”, mutta kaikenkaikkiaan kokemus oli hieman kuin lapsen ensimmäisen maitohampaan irtoaminen: odotetaan, väännellään ja jokotellaan. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki on ohi ja tarmo suuntautuu muualle.
Vaiana – Pua-possu ja höpsö Heihei
Jos Frozen oli lähes tuntematon lukemisen aloittaessamme, niin Vaiana oli läpikotaisin vieras. Edes vanhemmista kumpikaan ei ollut kuullut Disneyn animaatiosta etukäteen. Tai no, oli vaimo nähnyt hahmoja jossain yöpuvussa…
Positiivinen yllätys! Vaianan, Pua-possun ja Heihei-kukon tarina on kerrottu sujuvammin kuin Olafin. Sitaatteja tuntuu olevan vähemmän ja tarina rullaa pehmeämmin eteenpäin! Kolmevuotias pyörii kainalossa – tarina ei oikein koukuta häntä. Viisivuotias sen sijaan keskittyy kaikilla soluillaan.
Kun Heihei suljetaan koriin odottamaan kylän juhlien päättymistä, kolmevee tunkee iholle: “Liian jännää – minua pelottaa!” Aikuisen on vaikea ymmärtää, että kohta olisi ollut pienelle turhan jännä, mutta mitäpä sitä väittämään toisen tuntemuksia vääriksi.
Myös Vaianan tarina on varsin nopeasti luettu. Kirjassa on 32 komeaa sivua. Viimeisen käännyttyä raati miettii viisivuotiaan johdolla: “Hyvä, että siinä oli onnellinen loppu.
Leijonakuningas
Tämähän ei varsinaisesti ole uutuus, vaikka tämän kevään uutuuskirjasta onkin kysymys. Teoksen kanteen onkin painettu sanat “Rakastetuimmat elokuvaklassikot”.
Millennium-juhlien ruutisavun hajusta oli vielä vahva muistijälki, kun tapasimme aikanaan vaimoni kanssa. Silloin hän suorastaan määritteli itsenä Leijonakuninkaan kautta. Orastava suhteemme oli päättyä alkuunsa, kun en tiennyt kuka on Pumba.
Annoin Leijonakuninkaan suosiolla vaimon ja lasten herkuksi. Tyydyin siis seurailemaan lukuhetkeä tarkkailijan roolista. Tarina imaisi sekä kolme- että viisivuotiaan mukaansa hyvin. Kumpikin kuunteli varsin vakavina. Jopa niin vakavina, että vaimo tuntui välillä hieman keventävän tunnelmaa. Vaianaan ja Frozeniin verrattuna teos on pitkä. Sivu- ja tekstimäärä on suurinpiirtein kaksinkertainen noihin kahteen aikaisempaan verrattuna.
Vakavuuden syy selvisi, kun kysyin paria päivää myöhemmin lapsilta, että luettaisiinko Leijonakuningas uudestaan. “Ei lueta. Se on liian pelottava se kohta, jossa toinen antaa toisen kuolla tahallaan”, viisvee selvitti.
“Minusta Leijonakuningas on Disneyn paras elokuva. Tämä oli siitä hyvä pelkistetty versio, jossa juoni ei kärsinyt tiivistyksestä. Lasten pelkoon saattoi vaikuttaa, että kirjassa vakavat puolet korostuvat Timonin ja Pumban huolettoman hauskanpidon sijaan”, tuumi puolestaan vaimo. Kirja taitaa siis päätyä lastenhuoneen sijaan aikuisten kirjahyllyyn.
ps. Kevään uusien Ryhmä Hau -kirjojen arvionnin löydät tämän linkin takaa.