Viikko takana. Monta edessä. Miten on mennyt?
Paljon paremmin kuin uskalsin odottaa! Yhtenäkään päivänä en ole luonut kaihoisia katseita kelloon ajatellen, että milloinkahan vaimo on kotona. Minusta se on hyvä merkki. Tai kuten kummitytön äiti sanoi, jos olisin jo nyt katsellut kelloa iltapäivisin, niin se olisi talvea ajatellen erittäin huono merkki.
Niin, kesä saapui viimein! Myönnän, että parina aamupäivänä auringon lämmöstä ja valosta nauttiessani olen funtsinut miltä tuntuisi, jos kesäloma olisi edessäpäin kymmenen kuukauden päässä ja katselisi kesän ensimmäistä lämmintä jaksoa ilmastoidun toimiston ikkunan takaa. On ollut hyvin lähellä, ettei koti-isyys ole noissa kohdissa livennyt nautinnon puolelle.
Päiväohjelmaksi on nyt alussa muodostunut sellainen, jossa hitaan aamun (puurot, ehkä lastenohjelmia, pientä sisäleikkimistä) jälkeen olemme suunnanneet leikkipuistoon ja mahdollisesti asioille pyöräkärryllä. Lapset ovat olleet innoissaan, kun olemme etsineet pari heille uutta verorahoilla kustannettua härvelikenttää.
Päiväunien jälkeen olemme touhunneet kotona. Toissapäivänä kävimme vaimon kotiuduttua Ainolan puistossa mini-piknikillä ja uudistettua leikkipuistoa ihmettelemässä kera yhden tuttavan. Pitkähkö iltapäivä oli oikein onnistunut ja seniorijuniori oli luonnollisesti eilen Teletappina: “uudelleen!”
No, Ainolan puistoon vonkaaminen loppui, kun kannoin aurinkoiselle terdelle pari sangollista vettä ja kasan hiekkaleikkikaluja. Kyllä lapsia on helppo miellyttää! Ihan en kuitenkaan ehtinyt itse nostaa jalkoja pöydälle, kun vesiä piti täydentää aika kipakkaan tahtiin ja huolehtia, etteivät juniorit kärvähtäneet auringossa. Ja niin, nuorempikin oli ilman vaippaa. Jokainen arvaa, minkälaista ohjelmaa se tuotti.
Lapset ovat ikävöineet äitiään päivisin varsin vähän, mikä on ollut suhteellisen iso yllätys minulle. Sen sijaan aamulla on esiintynyt erohaikeutta ja illalla varsin konkreettista jälleennäkemisen iloa, kun molemmat ovat kirmanneet juoksujalkaa äitiään vastaan. No, niin he onneksi säntäsivät vielä puoli vuotta sitten minuakin kohti, kun duunarin hommista kotiuduin.
Positiivisena asiana merkitsen muistiin myös sen, että nuorempi on ollut melkolailla ilman tuttia päiväuniaikaa lukuunottamatta.
Hankalinta on ollut nukkumaan rupeaminen niin päivällä kuin illallakin. Se on mennyt tappeluksi vanhemman kanssa lähes joka kerta menneen viikon aikana. Jospa kyseessä olisi kuitenkin ärsyttävällä tavalla purkautuva muutosvastarinta, sillä eilen yöunille ja tänään päiväunille nukahtaminen tapahtui ilman magnitudi-asteikolla mitattavia erimielisyyksiä.
Loppukevennyksen aika: Eilen illalla naapurin poika opetti pojulle keppihevosella ratsastamista. Poju ei malttanut odottaa, että hain hänelle sählymailan hevoseksi, vaan “laukkasi” naapurin tekemien esteiden yli todeten, että “osaan jo ratsastaa ilman hevosta!”