Pojalle ilmestyi kouluportiksikin kutsuttu väli etuhampaisiin. Veräjä heilui jo kesäkuun alussa hammastarkastuksessa. Siitä lähtien irtoamista on odotettu jopa innokkaammin kuin viikoloppuaamujen Muumia. Varsinainen odotuksenhuipennuskiljaisu ajoittui pari päivää sitten vartin yli aamukuuteen. Hammas oli irronnut yöllä!
Kyseisen hampaan irtoaminen oli kahdessakin mielessä symbolisesti merkittävä tapaus. Ensinnäkin kyseinen puruluu oli pojun suussa jo hänen syntyessään. Lääkärit puhuivat nataalihampaasta. First in, first out.
Toisaalta kuopukselle puhkesi ensimmäinen maitohammas vain kolme päivää ennen esikoisen ensimmäisen hampaan irtoamista. Ja tismalleen samaan paikkaan – alaleuan vasemman puoleiseksi etuhampaaksi. Näyttää siis siltä, että hampaiden määrä on perheessämme vakio. Tai sitten kyseessä on hampaiden reinkarnaatio.
No, tuleeko hammaskeiju kolikoineen kylään? Pohdimme asiaa etukäteen vaimon kanssa jossain määrin. Hirveästi ei huvittaisi valehdella satuolentojen olevan totta. Joulupukki riittää. Aivan kuin mietintömme kuulleena poika avasi asiasta itse keskustelun viikko – pari ennen lopullista hampaan nyrjähtämistä.
Poika: “Vaihtaako hammaskeiju sitten hampaan kolikkoon, kun se irtoaa?”
Minä: “Hmm, niin, joo, en ole aivan varma.”
Poika: “Vaihtaako sen oikeasti äiti tai isä?”
Minä: “Puuh, huh, joo, niin se menee!”
Poika: “Ok, mulla ei ole mitään tekemistä.”