Ulkona on -32 ruotsalaisen Celsiuksen mukaan nimettyä astetta. Ei oikein hot(si).
Pienempää ei raaskittu tuupata tänään ulos ollenkaan, mutta isomman kanssa käytiin vähän tunnustelemassa miltä tuollainen lukema tuntuu. Vartin jälkeen piti tulla lämmittelemään poskia, muuten meni ihan hyvin. Ja kyllähän vaimon keittelemä kaakao maistui hyvältä pakkasreippailun jälkeen!
Kelin ainoita hyviä puolia lienee, että jäälyhtyjen tekeminen on helppoa – ämpärillinen kirkasta jäätyi sopivasti kuudessa tunnissa. Jälkikasvu oli hommasta yllättävän innoissaan, vaikka heille jäikin luonnollisesti lähinnä tarkkailemista. Tyttö innostui valtavasti jo siitä, kun laskin kylppärissä vettä ämpäreihin ja vähän roiskui. Suhteellisen huvittavaa katseltavaa, kun hän “kertoi” vaimolle hetkeä myöhemmin räiskymisestä käsiään villisti pyörittäen ja veden suhinaa suullaan matkien.
Parasta lyhtyjen teossa taisi kuitenkin olla, kun yksi särkyi kylppärissä ämpäriinsä. Kaadoin veden ja jääpalat valkoiseen veljeen. Siitäkös riemu repesi. Poika halusi ensin sulatella jäitä suihkulla, sitten pönttöä huuhtelemalla ja sitten yhdellä toisella suihkulla.
Ennen Celsiuksen järjettömäksi heittäytymistä ehdimme käydä pari kertaa kokeilemassa, miten poika ja hokkarit sopivat yhteen. Ensimmäinen kerta oli kyllä hauskaa katseltavaa. Eihän siitä mitään tullut. Poju totesikin, että “voi kun tätä olisi edes vähän hiekoitettu, niin pysyisi paremmin pystyssä!”.
Sinänsä hupaisien kommenttien sarjaan meni myös poikaa alussa vaivannut luistinten narina. Kävimme edellisviikonloppuna mummulassa luonnonjäällä kävelemässä ja jo rannassa jää rasahteli. Kerroin, että jäälle ei voi mennä, jos jo rannassa jää ratisee. Luistinten ääni kentän jäässä muistutti tuosta ja poika oli ihan tosissaan, että jää pettää. Tilanne rauhoittui vasta, kun sain selitettyä, että kenttä on jäädytetty maalle ja heti jään alla on jalkapallokenttä.
Vaikka luistelu ei vielä aivan maajoukkuetasoa olekaan, niin aivan käsittämättömästi vesseli oppi vajaan tunnin aikana pysymään vermeillä pystyssä ja nousemaan luistinten päälle ilman apuja pyllähdyksen jälkeen. Sanonhan minä, että tättärää, kun itsekin oppisi fyysisiä taitoja vielä tuolla vauhdilla.
Videolla meininkiä pojan ensimmäisen luistelukerran loppumetreiltä.
Toisella kerralla kuitenkin kyllästyminen ja “kylmyys” iski, kun luistelusta ei tullut mitään. Muistan, kuinka aikanaan järven jäällä opettelin itse luistelemista potkukelkkaan nojaten. Meillä ei potkuria ole ja toisaalta metallijalakset ja terät sopinevat huonostu yhteen. Vaimo sai kuitenkin siskoltaan hyvän vinkin: jokin muovilaatikko tai -kori avuksi, johon voi nojata. Kunhan lauhtuu, niin kokeillaan.