Seurakunta kutsui tänä vuonna neljä kynttilää puhaltavat yhteissynttäreille. Juniori on kouhkannut kemuista varsin innostuneeseen sävyyn kutsun saapumisesta lähtien. Eikä vähiten siksi, että luvassa oli kakkua ja lahja!
Ennakkotäpinä ei ollut lainkaan turhaa! Verojen maksaminen ei ole koskaan mukavaa, ei kirkollisveronkaan. Aina silloin tällöin kuitenkin tulee fiilis, että rahoilleen saa vastinettakin. Nelivuotiaiden synttäreillä oli juuri tällaiset tuntemukset.
Homma potkaistiin käyntiin pienellä ohjelmanumerolla, johon sisältyi useita laululeikkejä. Oli mukava huomata, että poika on muutaman kerhokerran aikana oppinut laulamaan ja leikkimään useammankin ikivihreän. Ilokseni kaikki eivät olleet julistuksellisia, vaan seurakunnan salissa oli tilaa esimerkiksi Leipuri hiivan piipusta kohoavalle savulle.
Onnittelulaulun aikana nelivuotiaat näyttivät suhteellisen hämmästyneiltä. Sankarit nimittäin saivat istua ja vanhemmat lauloivat seisaaltaan. Meidän junnu ei ollut ainoa, joka istua jäpitti penkillään kuin alokas ensimmäisen ruokailuun valmistautumisen aikana.
Ohjelman ja hiilaritankkauksen jälkeen lapsille oli kolme rastia: temppurata, pahvisen kruunun askartelu ja kasvomaalaus. Jälkimmäinen taisi olla kaikkein kovin juttu pojalle. Hän maalautti käteensä kalan ja koko kotimatka kuljettiin ranne vartalon eteen työnnettynä, ettei hiha ainakaan hinkkaisi kuvaa pois.
Itselleni keikka oli myös hieman herättelevä. Aika moneen kahvipöytään näytti muodostuvan porinapiiri, mutta minä en tuntenut ketään. Tajusin, että omalla paikkakunnalla ei ole tuttuja, joilla olisi samana vuonna syntynyt lapsi. Sellaista se on tullista tulleilla. Tilanteeseen voi toki itse vaikuttaa.
Joissakin seurakunnissa pappi kuulemma vierailee kotona, kun lapsukainen kääntää viidennelleen. Täytyy sanoa, että itse arvostan tällaista juhlintamuotoa enemmän. Ainakin muodollinen pönötys jää huomattavasti vähemmälle.