Vietämme tänä keväänä kymmenvuotishääpäivää. Minä ja metallimusiikki. Kevääseen 2007 saakka olin kihloissa ysärieurodancen ja konemusiikin kanssa. Siitäkin huolimatta, että kaverit kyllä yrittivät esitellä metalliheiloja. Mielestäni sähkökitara kuulosti lähinnä ruosteiselta ristipääruuvimeisseliltä kuusiokolokannassa. Mutta sitten tuli kevät 2007. Jostain syystä olin ladannut puhelimeeni Prodigyn, Dazen, Mobyn, U-96:n ja Robert Milesin kaltaisten artistien joukkoon myös Metallican …And justicy for all -albumin.
Nokialaisen shuffle arpoi kesken piinaavan työpäivän korviini One-kappaleen. En kiinnittänyt hitaaseen alkuun mitään huomiota, vaan jatkoin ajatustyötäni. Mutta kun kappale pääsi toiseen kertsiinsä tuplabasarit iskivät tajuntaani sellaisella intensiteetillä, ettei työnteosta tullut toviin mitään. Mikä ihme on tämä biisi, joka tuntuu siirtävän energiaa suoraan alkuräjähdyksestä toimistotyöläisen aivokuorelle?
Siitä alkoi lyhyt kuherruskuukauteni metallimusiikin kanssa. Varsin pian olin valmis avioon. Musiikkimaku voi näköjään jalostua hyvinkin lyhyessä ajassa. Lisättäköön vielä tähän pitkähköön introon, että ysärikin on edelleen jees.
Onen aiheuttamasta positiivisesta shokista ei kulunut kovin kauaa, kun siskon mies saatteli minut ja Mokoman yhteen. Siitä lähtien kyseinen bändi on ollut yksi suosikeistani. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin Mokoman johtohahmon Marko Annalan omaelämäkerralliseen Värityskirja-romaaniin. En lue (oma)elämäkertoja kovinkaan paljon. Edellinen taisi olla Marko Lönnqvistin Elämäni gangsterina. Värityskirjan kohdalla motiiveita oli kuitenkin kaksin kappalein: Mokoma ja se, että kirjan kuvattiin olevan myös kertomus isyydestä. Pakkohan sellainen on lukea!
Värityskirjan ensisivuilta alkaen on selvää, että Annala on rock-lyriikoiden lisäksi taidokas myös proosassa. Kielen sujuvuus ja ilmaisuiden tuoreus suorastaan vaatii lukemaan lisää. Parissa luvussa sorrutaan kuitenkin liikaan maalailevuuteen niin, että leukaperiä repii muukin kuin kielikuvien ääneen ihasteleminen. Näissä kohdissa käy mielessä, että onko lyhyt kirja (parisataa melko vähätekstistä sivua) uhannut typistyä liikaa ja kustannustoimittajan on ollut pakko jättää mukaan puisevuutta?
Toisaalta: kirjalle on leimallista lukijan iholle yltävä tunnelman kuvailu. Sellaisessa on vaikea onnistua ilman tilanteen kirjallista maalaamista hieman isommalla siveltimellä.
Kirjan punainen köysi on kiedottu useammasta punaisesta langasta. Niistä vahvin on henkilökuvalle tyypillisesti Annalan kasvaminen ihmisenä, johon liittyy enemmän kipua kuin kenellekään soisi. On rankkaa koulukiusaamista, masennusta ja keskenmenoja. Mutta myös ilon hetkiä ja väkevää luontosuhdetta. Näiden lomassa kiertyvät säikeet Mokoman synnystä ja luovuuden tuskasta.
Kun kirjasta on lukenut 75 prosenttia, tuntuu sen markkinointi isyysteemalla automyyjän lupaukselta. Toki Annala sivuaa omaa isäsuhdettaan useampaan otteeseen, mutta mielessä pyörii jo kysymys, että missä se isyys on? Mieleen on jäänyt päällimmäisenä kirjoittajan miete siitä, kuinka isän olisi välillä hyvä halata, eikä vain ravistella poikaansa tämän valintoihin liittyen.
Mutta taivas varjele mitä sieltä tulee, kun Annalasta viimein tulee kirjassa isä! Sieltä tulee tekstiä, josta voisi vallan hyvin kasata neuvolassa jaettavaksi Millaista isyys on -vihkosen. Annala soittaa sivuilla lapsiperheen duurit, mutta kirjalle tyypillisesti avoimen raadollisesti myös mollisoinnut, kuten kiireen, raivokohtaukset ja puistokäyntien Ei lähdetä vielä -hetket.
Lapsiperhe-elämän peruskuvauksen ohessa kirja onnistuu kuitenkin menemään syvemmälle. Varsinaista herkkua ovat lukuisat isot oivallukset isyyteen liittyen. Esimerkiksi käy hyvin yksi lause: “Minun kokemukseni eivät ole tyttäreni kokemuksia.” Fakta, mutta käytännössä helposti kiireen, väsymyksen ja tunteiden alle peittyvä seikka.
Isäkuukausien mieltä lämmittää toki myös esimerkiksi kohtaus, jossa poika kysyy isältään, olisiko tällä aikaa auttaa Legoilussa.
– Poikani, minulla ei muuta olekaan.
Olen valinnut oikein. Täällä minua tarvitaan.