Jos joku seurasi edesottamuksiamme viikonloppuna läheisen koulun ulkojäällä, hän saattoi olla ymmällään: miksi tuo kulahtaneen punaisiin toppahousuihin puketunut mies tuulettaa ja halailee tuota poikaa, joka luistelee vaappuen ja vasenta jalkaa oikeaa enemmän käyttäen?
Jos edellisen kappaleen joku olisi seuraillut touhuamme kauemmin, hän olisi saattanut huomata. Melkeinpä kuulla. Kuulla sen napsahduksen, joka seniorijuniorin päässä tapahtui. Parin minuutin aikana poju hoksasi, kuinka luistin päästetään liukuun ja kuinka hokkarilla polkaistaan vauhtia.
Useampikin tuttava on sanonut, että luistelun peruspotkun oppiminen on kuin pyöräily – kun kaikki natsaa, se on vain naps ja kops ja homma lähtee toimimaan. En silti uskonut, että se napsahdus on nopea kuin kolmevuotiaan kyllästyminen kaupassa suustaan kiinni jääviin vanhempiin. Tuuletimme siis ilosta: pojun luistimilla kävely muuttui luisteluksi.
Tarina alkoi viime talvena: kävimme jäällä puolenkymmentä kertaa. Alkuun oppiminen oli nopeaa (aivan samaa kaavaa on noudattanut tytön luistelutaidon kehitys tänä talvena): ensimmäisellä kerralla poitsi hoksasi, miten noustaan ylös omatoimisesti. Toisella kerralla löytyi tasapaino luistimilla kävelyyn. Sen jälkeen kehitys kuitenkin polki, vai pitäisikö sanoa lipsui, lähestulkoon paikallaan eiliseen saakka. Pahimmillaan nassikka kyynelehti, että haluaa kaunoluistimet – hän kun tajusi, että tytöt viilettivät vinhaa vauhtia jäällä samalta näyttävällä potkulla, jolla poika itse suttasi paikallaan.
Viime talvi oli enemmän höntsyilyä, mutta kuluvan kaamoksen niin ikään puoleenkymmeneen luistelukertaan olen yrittänyt etsiä ideoita netistä sekä (puoli)tutuilta luistelun ja jääkiekon parissa viihtyviltä tyypeiltä. Tässäpä kootut vinkit viisi- ja wanna be kolme -vuotiaan kautta peilattuna:
1)Tuki. Maitokori, taaperokärry, vanha koulutuoli, pieni jääkiekkomaali tai varta vasten luistelutueksi tehty kaari, you name it. Ei ole auttanut meillä. Tuen käyttö on sitä paitsi kyseenalaista. Lapsi oppii tasapainon sijaan eteenpäin nojaamista.
2)Maila. Lisää huomattavasti molempien motivaatiota, mutta opettaa mielestäni jossain määrin ykköskohdassa mainittua nojaamista.
3)”Pylly alas, katso kauas, potkaise sivulle.” Ei juuri apua ennen napsahduksen tapahtumista, mutta heti sen jälkeen peffan alas laskeminen auttoi potkussa.
4)Ankkakävely. Maalla kasvaneet tuntevat myös nimellä traktorinjälkikävely. Eli kävellään tai juostaan jäällä, mutta avataan jalkateriä. Meillä parhaaksi havaittu vinkki! Voi sanoa, että tämä oli ratkaiseva askel pojalla suttaamisesta luisteluun. Ankka-fiilistelyä voi lisätä nostamalla kädet sivuille siiviksi – auttaa tasapainoilussa.
5)Lapsen tukeminen. Yhdestä kädestä ja tarvittaessa saman puolen kainalosta hyvä. Kahdesta kädestä paha. Jos pitää molemmista käsistä, niin tenava totta vie ulkoistaa tasapainosta huolehtimisen aikuiselle kuin Suomi-firma it-tukensa ulkomaille.
6)Viihtyminen. Koska luistelu, kuten niin moni muukin taito, vaatii toistojen jälkeen lisää toistoja ja sitten toistoja, niin on tärkeää, että jäällä viihdytään. Tähän meillä on ollut yksi juttu ylitse muiden: edellä parjaamani taaperokärry. Välillä luistelua, sitten taaperokärryyn istumaan ja vanhemman työntämänä sivuluisussa ja takaperin pitkin kenttää. Aiheuttaa hihkuntaa!
7)Terävyys. Tylsät luistimet ovat, no, tylsät.