Edellisessä postauksessa “vinkkasin” pakkaspäivien leikistä. Ei niin tavanomainen tekeminen jatkui myös seuraavina päivinä, kun pakkanen jökötti jäyhästi kolmenkymmenen nurkilla kuin Svinhufvudin patsas eduskunnan edustalla.
Yksi kuva puhunee tässä(kin) tapauksessa enemmän kuin väsynyt blogiteksti.
 |
Lapset jaksoivat läträtä Duploilla vedessä kauemmin kuin minä jaksoin seurata touhuja. Yritin toki vanhemmalle demota ja selostaa hieman nostetta sekä sitä milloin kappale kelluu ja milloin ei, mutta hyppytornista syöksyvä mekaanikko kiinnosti tällä kertaa enemmän. Yllätys.
Lasten touhujen tuoma ilo on ollut viimepäivinä vahvasti surun laveeraamaa. Mummuni yleiskunto heikkeni alkuviikosta yhdessä päivässä dramaattisesti. Ja vaikka vuosia on mittarissa enemmän kuin itsellä erittäin todennäköisesti koskaan, niin suru pyyhkii päiviä tummalla märällä rätillään.
Lapsille olemme kertoneet, että mummu on niin sairaana ja väsyneenä, että lapset eivät luultavasti enää häntä näe. Ja toki pikkuiset ovat hyviä aistimaan vanhempiensa tunnetiloja.
Sööttiä ja hieman hupaisaakin on, kun nelivuotias yrittää parhaansa mukaan sympatisoida ja lohduttaakin:
“Tehdään niin hieno maja, että ikävä unohtuu!”
“Rakkaus on tärkeä, elämä on hyvä!”
“Jospa se mummu jaksaisi huomenna puhua!”
Raskaiden ajatusten jälkeen lienee loppukevennyksen paikka. Poju on tehnyt kananmunakennosta itselleen läppärin. Aika fiksu. Siinähän on näyttö ja näppäimet, kun kannen avaa. Eilen kaiffari sitten kehtasi todeta pariin otteeseen, kun olisi pitänyt jollekin alkaa, että “odotas hetki, kirjoitan nopeasti yhden asian blogiin”.
Mistä ihmeestä ne tuollaista oppivat? Seurakunnan kerhostako?