Piilosilla oleminen on mukavaa ja siitä pitävät kaikenikäiset (lapset). Minulla on tästä vankka todiste: Vaimoni sisko kurkotteli kymmenisen vuotta sitten teini-iän kynnykselle. Hän ja kaverinsa saivat houkuteltua appivanhempani, vaimoni, minut ja vielä muutaman muunkin aikuisen pimeäpiilosille. Appivanhempien pihamaalla piileskeltiin useampi tunti. Jopa naapurin isäntä, joka tuli hakemaan tytärtään – siis vaimoni siskon kaveria – kotiin, liittyi suurempia kyselemättä leikkiin ja puski itsensä keskelle pihamaalla kasvavaa koristepensasta.
Ei siis ihme, että lapset pitävät piilosilla olemisesta, jos se saa kerta vanhemmissa ja semiteineissäkin piilevän leikin liekin roihahtamaan. Sitä tosin en ole oikein koskaan tajunnut, miksi muksut haluavat leikkiä piilosta päivälläkin rivarineliössä. Eihän siellä juuri piiloja ole.
Tässä päivänä muuanna sain asiaan selvyyttä. Leikimme tenavien kanssa piilosta kesäpaikassa. Tyttö meni “piiloon” noin viiden metrin etäisyydelle kuurotuspaikasta. Se näytti tältä:
Kun “löysin” hänet, kikatus oli ihan yhtä riemukasta kuin paremmastakin piilosta löytämisen jälkeen. Ihan oli tyttö siis tosissaan.
Yritin demota asiaa menemällä itse “piiloon” mattotelineen alle. Vaimon lisäksi kukaan ei nähnyt siinä mitään huvittavaa tai ihmeellistä.
Onhan se varmaan pienen mielestä jännää, kun pitää kykkiä hiljaa paikallaan ja etsijä saattaa mennä läheltäkin. Mutta osa viehätystä taitaa olla siinä, että piiloa keksiessään saa antaa mielikuvitukselle vielä normaaliakin enemmän kierroksia – ja tunkea itsensä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.
ps. Alla olevasta kuvasta näkyy, kuinka lapset kuurottivat minun etsiessäni piiloa. Onko tuo nyt lapsista itse asiassa piilossa olemista? Eli onkohan tässäkin leikissä termit vielä sekaisin kuin tytöllä hippasilla olemisessa, jossa hippa on joka toinen minuutti se, joka jahtaa ja väliajoilla aina se, jota jahdataan…
