“Minä EN mene hoitoon”, totesi nuorimmaisemme pari viikkoa ennen h-hetkeä jokaiselle, joka hoksasi tiedustella miltä päiväkodin aloittaminen tuntuu. Viestiä ryyditti hänelle tyypillinen pieni puuskahdus kera jalan polkaisun.
Ennakkoasetelmaan suhteutettuna alku on sujunut paremmin kuin hyvin. Tai oikeastaan kyseessä ei ole alku, vaan enemmänkin speksimäinen “omstart – lisää pysyvyyttä!” Tyttöhän ehti käydä päiväkotia vuodenvaihteesta pari kuukautta koronatilanteen kroonistumiseen saakka.
En kuitenkaan usko, että aikaisempi kokemus on auttanut häntä päiväkotiin sopeutumisessa nyt. Sen sijaan suuri syy on ollut se, että hoksasimme verrata kolmipäiväistä päiväkotiviikkoa isosiskon viimevuotiseen kerhoiluun kolmena päivänä viikossa.
Toinen kivijalka onnistumiselle on juuri tuo kolmipäiväisyys. Viikko on sopivan lyhyt, sillä teemme edelleen vaimon kanssa kumpikin lyhennettyä työaikaa.
Kolmannen onnistumisen edellytyksen ovat luoneet päiväkodin “tädit”. Heiltä on löytynyt aikaa ryhmän uudelle lapselle. Niinpä tytär on saanut sekä kädestäpitoa että tukea halutessaan. Päiväkotikavereiden nimiä hän on opetellut kyselemällä ryhmän aikuisilta, että “mikäs tuon tytön nimi olikaan”.
Kolmevuotiaamme ei siis ole jäänyt päiväkotiin kertaakaan pinkki lippiksensä itkuisille silmille vedettynä. Suurin syy onnistumiseen on vielä mainitsematta.
Se suurin syy on toinen pinkkilippiksemme. Isosisko on osannut vedellä tässäkin asiassa oikeista naruista pienemmän tsemppaamiseksi: “Käytteköhän te tänään metsässä?”, “Onkohan tänään pannaria välipalana?”, “Teidän pihalla on hienot keinut!”, “Minä näin sinut ikkunasta eilen ja aion katsoa tänäänkin.”
Eskarilainen sujahti muiden mukaan kuin kala veteetn
Mainittu isompi pinkkilippis aloitti eskarin. Hieman oli eri meininki niin lapsella kuin aikuisillakin verrattuna siihen, kun esikoinen astui samalle tielle. Saattelin tytön esikouluun ja nippa nappa ehdin esitellä meidät opettajille, kun tytär katosi toisten lasten sekaan.
Toki tyttökin sanoi ennen esikoulun alkua jännittävänsä, mutta se tunne karisi nopeasti kuin ensimmäiset tonnit uuden auton hinnasta.
Toisin kuin kuopuksen kohdalla, uskon eskarilaisen hyötyneen alkuvuoden “päiväkotikokeilusta”. Ei hän muuten olisi ensimmäisen päivän kuulumisia udellessani vastannut: “Ei siellä mitään erikoista. Ihan tavallinen päivä!”
Kolmosluokkalainen odottaa englantia, puukäsitöitä ja kokeita
Esikoisemme – sinivihreä lippispää – meni kolmannelle. Kouluvuoden aloitus vaikutti rutiinisuoritukselta.
Lapsi odotti kolmosen alkua innolla: “Kolmosella alkaa olla jo ihan oikeita kokeita. Sellaisia joihin saa lukea. Tähän asti on vain ollut testejä, joihin ei ole voinut valmistautua. Ja oikea englantikin alkaa. Ja puukäsityöt – saakohan siellä käyttää vuolemapuukkoa?”
Edellisvuosiin verrattuna esikoisen kouluvuoden aloituksessa oli kuitenkin yksi iso ero. Sallimme viimein poitsille koulumatkapyöräilyn kaverin tai kavereiden kanssa. Vaikka hän on hyvä fillaroimaan, emme ole aikaisemmin luottaneet, että malttia riittäisi isossa kaveriporukassa ajaessa.
Olen parin vuoden aikana fillaroinut paljon koululaisten seassa, kun olen kyydinnyt lasta opinahjoon paljupyörällä. Noilla matkoilla olen nähnyt, kuinka tenavat unohtavat “kaikki säännöt”, kun ympärillä pyöräilee puolentusinaa luokkakaveria.
Jospa lapsemme osaltaan muistaisi, että tiellä ei saa pyöräillä neljä rinnakkain tai ettei häröpallomuodostelman keskellä voi yrittää keulia. Tähän asti on mennyt hyvin – en ole edes vilkuillut koulumatkan edistymistä kännykästäni.