Siskonpelastusmitali

Olimme lähdössä ulos. Poika puki pitkälti itsenäisesti ja minä koitin pujotella tyttöä ulkovaatteisiin. Se on haastavaa, koska neiti haluaa pukea itse, mutta ei vielä osaa. Ja apu ei tietenkään kelpaa. Ne naiset, ne naiset…

Poika sai ensiksi päälleen koko sadehaarniskan ja päästin hänet pihalle säntäilemään. Kuten usein ennenkin, niin tässä vaiheessa apu alkoi kelvata tytsyllekin ja sain hänetkin ulkoilukondikseen ripeästi. Pukkasin hänetkin ulos ja jätin tapojeni mukaisesti ulko-oven asentoon, joka on tunnettu lähinnä syrjäseutujen lukioiden ovista sisäänpääsyn näkökulmasta – sepposen selälleen siis. Ruukaan tehdä noin, jotta näen, mitä pihalla tapahtuu, kun puen itseni ulos.

Olimme menossa puistoon ja tytön rattaat olivat takapihan kuistilla. Puettuani menin hakemaan rattaita ja juuri kun olin terdellä, niin poika alkoi huutaa kuin palosireeni. En saanut sanoista selvää, mutta ymmärsin onneksi äänestä, että jotain epätavallista oli tekeillä.

Spurttasin kämpän läpi etuovelle. Poju oli ovella vastassa huutaen, että sisko karkaa. Sitten tulikin kiire. Tyttö oli kerennyt juosta parkkipaikan nurkalle, kun sain venytettyä käteni hänen huppuunsa. Pienet torumiset tytölle ja valtavat kiitokset pojalle (joka kuulemma oli ensin koittanut pysäyttää tytön hupusta vetämällä, mutta epäonnistunut).

Huh, huh!

Illalla vaimon kotiuduttua tilanne tietenkin kerrattiin. Hän hoksasi ehdottaa, että poitsille pitäisi askarrella mitali hienosta toiminnasta. No, poika otti ajatuksen omakseen ja pyöräytti mitalin ennen kuin vanhemmista kumpikaan ehti tarttua ideaan sen enempää!

“Siskonpelastusmitali”, kuten poika askartelunsa nimesi. Huomaa siskon kasvot mitalin keskellä.

Illalla kysyin pojalta, että mikä oli parasta päivässä. “Se, kun pelastin siskon!”. Toiseksi parasta oli kuulemma serkkujen vierailu. Ehkä tuo nelivuotias sittenkin välittää sisarestaan, vaikka pääasiallinen hellittelymuoto tällä hetkellä onkin luuvitosella möykyttäminen.