Kävimme eilen urheilukentällä toista kertaa tälle kesää (poju oikeastaan kolmatta, kun osallistui kerran nappulakisoihin). Onhan se mainio paikka purkaa energiaa, vaikka heittolajien välineistöä ei mukana ollutkaan! Matkassa oli 7-, 4- ja 3-vuotias, sekä pari reippaan vuoden ikäistä urheilijanuorukaista. Kaikki viihtyivät!
Jäin miettimään, että miksi urheilukentillä näkee niin harvoin lapsia muutoin kuin ohjattujen harjoitusten tai kilpailuiden aikaan? Miksi vanhemmat eivät vie lapsiaan kentille?
Ratojen alusta on mahtava, nurmikko yleensä mukavaa ja erilaisia hyppypaikkoja useampia. Pienimmille riittää tolkuttomasti iloa jo siitä, kun riisuu korkeushyppypatjan vaatteistaan pomppualustaksi. Seitsenvuotias oli ihan säkeneissään estejuoksusta.
Ja kyllä yksivuotiaskin oppi kentällä uutta – narskuttelemaan hampaitaan nimittäin. Raivostuttava taito!
Urheilukentällä käynti oli osa varaslähtöämme syyslomaan. Kummitytön kotiseudulla opinahjojen ukset ovat säpissä jo tällä viikolla, joten ajelimme sunnuntaina kesäpaikan syystalkoiden jälkeen Etelä-Pohjanmaalle. Matkat sujuivat kolmestaan lasten kanssa pelottavan hyvin. Vain hieman kaunistellen osuudekseni jäi ihmetellä sitä pieteettiä, jolla pian nelivuotiaamme mittasi jokaisen takapenkille tarjoilemani viinirypäleparin (rypäleitä oli paljon helpompi ojentaa ajaessa pojan puolelle). Pikkusisko ei varmasti saanut kertaakaan sitä isompaa pureskeltavaa!
Loppukevennys olkoon tällä kertaa loppuherkistely. Reissusta jäi nimittäin mieleen pari mukavaa pehmeää muistoa. Ensimmäinen hetki oli, kun kummitytön veli osoitteli minua leikkipyssyllä. Kummityttö siihen: “Älä, se on mun kummi ja mulle tärkeä!”
Toisesta kohtauksesta piti oikein ottaa pysäytyskuva ajatusten kameralla. Poikamme ja edellä mainittu kummitytön veli ovat “nahistelevassa iässä” ja koko reissun ajan joutui olemaan enemmän tai vähemmän seepran roolissa. Mutta kun tulimme ulkoa sisälle, eikä meidän nassikka saanut kenkiä irti haalareiden lahkeiden alta, niin johan nelivuotias oli auttamassa!