Lapsiperheessä on muutamia rutiineita, joiden toimivuudella on suuri merkitys perheen mielenterveydelle. Tällaisia ovat erityisesti pienten ihmisten inputtiin, outputtiin, pukeutumiseen ja torkkutilan ohjelmointiin liittyvät asiat. On selvää, että taito näissäkin kehittyy käsikädessä lapsen iän kanssa. Mutta jo saavutetun tason merkittävä repsahdus aiheuttaa vanhemmille vanhuutta hiuksistoon.
Poju on ollut suhteellisen helppo nukutettava viime kuukausiin saakka. Toki oli aika, jolloin huoneessa piti olla läsnä koko Nukku-Matin mukaan lähtemiseksi vaadittava aika. Pisimmillään se tarkoitti jopa lähemmäs kahta tuntia. Mutta aikaa saattoi tappaa vaikkapa venyttelemällä tai internetiä pläräämällä.
Tuo aikakausi päättyi neukkutädiltä saadun vinkin avulla. Nukuin pojan sängyn vieressä patjalla toista kuukautta. Kundi oppi kai luottamaan, että kotona on aina joku. Yölliset heräämiset vähenivät ja nukuttamisessa päästiin mahtavaan tilanteeseen – riitti, kun kertasi päivän kuulumiset, veti yhden nuotin vieren ja totesi, että tulen kohta katsomaan missä nukahtamisen suhteen mennään. Pitihän huoneessa toki pistäytyä muutamaan otteeseen, mutta eihän se ole mitään.
Edellä kuvattu kuvio toimi jonkin aikaa jopa senkin jälkeen, kun tyttö muutti samaan huoneeseen. Kumpikin siis nukahti iltatarinoinnin jälkeen itsekseen, kunhan vanhemmat silloin tällöin kävivät näyttäytymässä huoneessa.
Pari kuukautta sitten iltatorkun päällekytkeminen meni kuitenkin pojun osalta pahasti rikki. En tiedä, mitä tapahtui. Eikä tiedä vaimokaan, mutta jostakin syystä nyt ollaan tilanteessa, jossa riidattomat iltatoimet ovat Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen suoritus.
Kaikki menee hyvin varsinaiseen nukkumaan alkamiseen saakka. Puuro, pesut ja juttelut menevät sovussa, mutta kun pitäisi sulkea silmät, poika villintyy. Ja villintyy nimenomaan ärsyttääkseen.
Monenlaista on kokeiltu: iltatoimien rytmiä muutettu, oltu välittämättä sängyllä hyppimisestä/tyynyn puremisesta/potkimisesta/huutamisesta, venytetty nukkumaanmenoaikaa varman väsymyksen saavuttamiseksi. Puhuttu, puhuttu ja puhuttu. Ja toki myös yritetty palkitsemista ja rankaisemista. Kaikki aivan (lisää tähän lempikirosanasi) turhaan.
Nätisti sanoen tuntuu kurjalta ja voimattomalta. Itkettää itseäkin, kun näkee, että lapsen on paha olla. Mutta ei pojulla tietenkään ole osaamista tuon kierteen katkaisuun. Ikävä kyllä, tällä hetkellä ei tunnu olevan vanhemmillakaan.
Jotain uutta tässä taas pitää kokeilla. Mutta jos kysyt illalla, sanon varmasti, että nuorelle aikuiselle muukalaislegioonaan lähteminen on paljon parempi idea kuin lasten hankkiminen!
Mollivoittoisen blogauksen päätteeksi kevennys kuin Kymppiuutisissa. Poju leikki lääkäriä ja minä olin potilaana. Valittelin kipua kyynärpäässä. Lääkäri käänsi käden täysin suoraksi ja sanoi, että täällä on tällainen kuoppa – tutkitaan. Kun ongelmaan ei alkanut löytyä ratkaisua lääkärin laukun välineistöllä, piti ottaa röntgenkuva. Se onnistui kirjan avulla: kirja käteen ja oikea sivu esiin – ta-daa! Tästä homma kuitenkin parani. Poika alkoi tutkia korvaa ja löysikin sieltä syyn kyynärpääkipuun! Kokonaisvaltaista hoitamista, sanoisin. Paras tuli kuitenkin lopuksi. Tohtori kaivoi keittiön laatikosta “näytepullon” ja totesi: “Pissanäyte onkin näköjään valmistunut. Maistapa tästä!”