Kateus on suomalaisten perisynti. Hiljattainen ensimmäinen välitilinpäätökseni saattoi aiheuttaa sellaista. Toisaalta vahingonilo on sanonnan mukaan aidointa iloa. Tässäpä siis viimepäivien kuulumisia, jotka eivät herätä kateutta, mutta saattavat aiheuttaa vahingoniloa.
Ajelimme sunnuntaina mummulasta kotiin periaatteessa puolen tunnin takia. Maanantaina oli pojun kerhoon tutustuminen. Edellinen kerhovuosi (syksy-kevät) meni pojalta ujostellessa ja loppujen lopuksi niin, että junnu ei halunnut kerhoon ollenkaan. Ajattelimme, että tutustuminen olisi paikallaan, vaikka tädit ja tilat tuttuja olivatkin.
Tutustuminen meni ihan ok. Tytär tosin ujosteli vähemmän ja oli innostuneempi kerhon leluista kuin poika. Onneksi vanhempikin pääsi ujoudestaan yli ja nyökytteli kerhon tädeille, kun kysyivät, että eikö sitä ensi viikolla tavata.
Tutustumisen jälkeen tuhisimme päiväunet, odotimme vaimon kotiin ja ajoimme takaisin mummulaan. Johan tuota melkein vuorokausi oltiinkin kotona. Matka meni kolmestaan ihan jees, loppumatkasta tosin viinirypäleiden ja pähkinöiden tukkiessa kitiseviä suita.
Tiistain vastaisena yönä se sitten iski. Oksennustauti tyttärelle. Junnu nukkui vieressäni ja laattasi luonnollisesti osittain päälleni. Voihan paska! Mikä ei tapa, se vahvistaa. Samaa lausetta mietin, kun siivosin makkarin ja wc:n välille tasaisesti levinnyttä outputtia pikkutunteina pois mummun tyynnytellessä väsymysitkua tuhertanutta tyttöä.
Ja ei. En tietenkään älynnyt ottaa kesken unien herättyäni ämpäriä sängyn viereen. Puolen tunnin päästä sama uudestaan. Shit! Tyttö tosin nukkui tässä vaiheessa omassa sängyssään. Mikä ei tapa, se vahvistaa.
Ja sitten vielä kolmas kierros. Scheiße! Mikä ei tapa, se vahvistaa.
Aamulla ihmettelin, kun olo ei ollutkaan vahvistunut, vaan enemmänkin valvonut. Mikä ei tapa, se valvottaa.
Olin sopinut tiistaille harrastetöihin liittyvän tapaamisen. Ja luonnollisesti kuuloetäisyydelle deadlinesta. Yllättäen reissu meni hyvin, ja mummulassakin tunnit olivat kuluneet ilman suurempi välikohtauksia.
Mikä ihme siinä on, että lasten pitää sairastaa yöllä? Päivä nimittäin meni ok, mutta seuraava yö oli edellisen toisinto. говно! Output tosin tuli toisesta kanavasta, mutta silti? Mikä ei tapa, se valvottaa.
Aamulla väsytti ja nätisti sanottuna tympäisi. Heräämisen, korjaan ylös nousemisen, jälkeen selvisi, että mummu oli saanut oman tartuntansa. Merde!
Päivä meni jälleen ok ja sain jopa siirrettyä sairastuvan kotiin. Ajattelin, että kotona on helpompi sairastaa. Ehkä. Seuraavana yönä edellisten öiden monotoniset oireet muuttuivat stereoksi eli tytöllä oli kaksipäinen rapatauti. Skit! Mikä ei tapa, se valvottaa.
Siihen tauti onneksi sitten kukistuikin. Muutaman paremman yön jälkeen viitsii jo kirjoittaa aiheesta ja todeta, että säälittävintähän tuollainen on sen terveen lapsen kannalta: sisarus on ankean kärttyisenä, eikä isän ohjelmatoimistosta löydy lippuja ensimmäiseenkään näytökseen.
Eilen olimme poikkeuksellisesti kolmestaan myös lauantaina, kun vaimo oli tapaamassa 15 vuoden takaisia kavereitaan. Otimme viikon vahinkoa kiinni ja retkeilimme pitkin Kempelettä syöden välipalan ulkona ja tutustuen kolmeen uuteen akkujen tyhjennyspaikkaan. Lämpöäkin oli reilusti yli kaksikymmentä.
Kevennys tällä kertaa kuvan muodossa. Alakoulun pihalla oli tällainen leikkikenttähärveli, johon yli 120-senttinen lapsi voi mennä “istumaan” ja kaverit/vanhemmat pyöräyttävät rumpua. Poika nimesi sen heti nähdessään pesukoneeksi!
